STEVEN WILSON – Pakkahuone, Tampere 11.02.2016 (suomeksi)

0
2412

Progressiivisen rockin renessanssimies Steven Wilsonin edellisestä Helsingin-keikasta ei ole kulunut edes vuotta, mutta hiljattain hän teki uuden vierailun Suomeen. Tällä kertaa hän soitti kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli Tampereen Pakkahuoneella 11. helmikuuta.

Read in English HERE!

 

Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase. oli vuoden 2015 suosikkialbumini, ja taannoinen Circuksen keikka oli upea kokemus, joten paloin innosta nähdä hänet bändeineen toisenkin kerran. Innostukseni vain kasvoi, kun kuulin että tällä Euroopan-kiertueella keikat olisi jaettu kahteen settiin, joista ensimmäisessä kuultaisiin edellä mainittu levy kokonaisuudessaan.
Kello 19:50 keikka alkoi viimevuotisen esityksen tavoin 10-minuuttisella introvideolla, jossa oli kaupunkimaisemaa ja taustalla kuuluvaa hypnoottista kosketinpulputusta. Kosketinsoittaja Adam Holzman asteli ensimmäisenä lavalle avausinstrumentaali ”First Regretiä” varten, ja hänen perässään saapui muu bändi. ”3 Years Older” sai keikan kunnolla alkuun The Who -vaikutteisella kitarariffillään, minkä jälkeen kuultiin albumin radioystävällinen nimibiisi ja elektroninen ”Perfect Lifelle”. Vaikka lähes kaikki Hand. Cannot. Erase. -levyn kappaleet soitettiin viime vuoden kiertueella, albumin soittaminen alusta loppuun – ainoastaan Wilsonin spiikkien toimiessa taukoina – oli ehdottomasti oikea ratkaisu, ja teki kokemuksesta vaikuttavamman. Wilson esitteli ”Routinen” yrityksenä kilpailla maailman masentavimman kappaleen tittelistä. Oli heitto sitten vitsi tai ei, kappale onnistui koskettamaan aidosti. 13-minuuttinen järkäle ”Ancestral” oli yhtä lailla vahva esitys, joka huipentui intensiiviseen nostatukseen. ”Regret #9” esitteli muusikoiden soittotaituruutta, ja ”Happy Returnsin” intro sai uutta virtaa Wilsonin sanattomasta laulusta.

Vaikka Steven Wilson oli illan kiistaton tähti, myös hänen kanssaan lavalla olleet huippumuusikot saivat aikaa parrasvaloissa. Koska Guthrie Govan (kitara) ja Marco Minnemann (rummut) olivat tien päällä The Aristocratsin kanssa, taustabändissä oli heidän tilallaan kitaristi Dave Kilminster ja rumpali Craig Blundell. Tuuraajakaksikko toi oman säväyksensä musiikkiin, ja oli mielenkiintoista kuulla tutut kappaleet erilaisen kokoonpanon soittamina. Vaikka Govan on taitava soittaja, Kilminsterin rokkaavampi tyyli tuntui sopivan paremmin illan kappalevalintoihin. Hänellä ja Wilsonilla vaikutti olevan myös toimiva kemia, ja miehet soittivat joitain sooloja yhdessä vieretysten. Blundell ei rumpalina ehkä ollut yhtä viihdyttävää katsottavaa kuin Minnemann, mutta varsinainen soitto ei ollut yhtään huonompaa, ja jotkin fillit olivat suorastaan sekopäisiä. Soittajista joustavin lienee kuitenkin Nick Beggs: basson, Chapman Stickin ja taustalaulujen ohella mies soitti koskettimia ”Home Invasionin” alussa ja kitaraa folkahtavassa ”Transiencessa”. Kosketinsoittaja Adam Holzman hoiti myös tonttinsa mallikkaasti ja tarjosi illan hupaisimman hetken esitellessään Wilsonilta oppimiaan rockposeerauksia.

Toinen setti alkoi erikoisesti Wilsonin ja Opeth-pomo Mikael Åkerfeldtin Storm Corrosion -projektin kappaleella ”Drag Ropes”. Yleisön villitsemisen sijaan tämä minimalistinen 10-minuuttinen teos loi pahaenteisen tunnelman, jota vahvisti synkkä animoitu musiikkivideo. Wilson ei ihme kyllä hengästynyt hokiessaan kappaleen puolivälin mantraa ”lies are manifold and the truth shall now be told”.

Keikka jatkui vähemmän hämyisellä materiaalilla, kun bändi soitti shoegaze-vivahteisen “Harmony Korinen”, jossa kuultiin Blundellin ankaraa rummutusta. ”Index” oli niin ikään settilistan vakiobiisi, ja keikkasovitus napsutuksineen ja puhuttuine säkeistöineen päihitti alkuperäisversion leikiten. Porcupine Treen ”Lazarus” omistettiin asianmukaisesti David Bowielle, sillä kappaleessa puhutellaan David-nimistä hahmoa, ja Bowien tuoreella Blackstar -levyllä on samanniminen kappale. Wilson puhui myös Bowien vaikutuksesta musiikilliseen filosofiaansa, joka nostaa taiteen massojen viihdyttämisen yläpuolelle.

Wilsonin viimeisin julkaisu, minialbumi oli setissä edustettuna kolmen kappaleen verran. ”My Book of Regrets” oli hyvin mahdollisesti illan kohokohta ja siirtyi saumattomasti kitararockista rauhalliseen tunnelmointiin. Soolobändin tulkinta Porcupine Treen kappaleesta ”Don’t Hate Me” oli lavalla eloisampi kuin hieman puolivillaiseksi jäänyt versio uudella EP:llä. Odotettua raivokkaampi väliosa sai yleisöltä raikuvat aplodit. Lisäksi ruudulla nähty kuvasto vastasi täydellisesti kappaleen teemaa ja tunnelmaa: sadetta, Lontoon kaupunkikuvaa ja tietenkin junia. Instrumentaalibiisi ”Vermillioncoren” aikana lavan edessä oli läpinäkyvä verho, johon heijastettiin psykedeelinen video. Tämä oli näyttävä tehoste, ja itse kappaleen rytmi oli vastustamaton – kuka väitti, ettei proge voi groovata? Verho pysyi paikallaan vielä murskaavan ”Sleep Togetherin” ajan, joka toi toisen setin päätökseen.

Encore alkoi toisella Bowie-tribuutilla, kun Wilson, Kilminster ja Holzman esittivät edesmenneen tähden ”Space Oddity” -hitin triona. Kilminsterin ja Wilsonin stemmat kertosäkeessä olivat upeaa kuultavaa, ja yleisö taputti mukana asianmukaisissa kohdissa. Osanotto jatkui Porcupine Tree -klassikko ”The Sound of Muzakin” merkeissä. Wilson nimesi biisin yhdeksi harvoista tarttuvista kappaleistaan ja haastoi tamperelaiset laulamaan kovempaa kuin ruotsalaiset, jotka olivat kuulemma olleet hiljaa kuin hautausmaalla konsanaan. Uskollisimmat fanit tekivät työtä käskettyä ja lauloivat mukana kappaleessa, jonka musiikkibisneskritiikki on vielä nykyäänkin yhtä ajankohtaista kuin vuonna 2002. Ilta päättyi Wilsonin omiin suosikkeihin kuuluvaan ”The Raven that Refused to Singiin”. Esitys oli kaunis, muttei yhtä puhutteleva kuin ”Routine”, ja hieman turhan alakuloinen konsertin lopetuksena. ”Sleep Together” tai kenties ”The Sound of Muzak” olisi ollut toimivampi keikan päättäjänä.

Yleisössä oli monenikäistä väkeä, niin miehiä kuin naisia, mikä osoittaa miten vetovoimaista ja monipuolista Wilsonin musiikki on. Mies oli itsekin tyytyväinen Pakkahuoneelle kokoontuneen joukon kirjavuuteen ja vertasi tilannetta edelliseen kokemukseensa Tampereella Porcupine Treen kanssa, jolloin yleisö oli koostunut lähinnä progressiivisen metallin ystävistä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan maininnut entistä bändiään kertaakaan nimeltä illan aikana, vaikka esittikin lukuisia yhtyeen kanssa julkaisemiaan kappaleita.
Keikan soundeja on pakko kehua, sillä ne olivat ehdottomasti parhaat koskaan kuulemani: aivan kuin olisi kuunnellut levyä hyvillä stereoilla. Tämä yhdistettynä huippuluokan soittoon, Wilsonin mielenkiintoiseen lavapersoonaan, esityksen upeaan visuaaliseen puoleen ja mielekkääseen settilistaan teki illasta ikimuistoisen. Valtaosa Pakkahuoneella olleista sai varmasti kylliksi kuunneltavaa kolmen tunnin aikana. Jos Wilson ja kumppanit soittavat joskus lähistöllä, älä epäröi mennä kuuntelemaan!

1 Setti:
1. First Regret
2. 3 Years Older
3. Hand Cannot Erase
4. Perfect Life
5. Routine
6. Home Invasion
7. Regret #9
8. Transience
9. Ancestral
10. Happy Returns
11. Ascendant Here On…

2 Setti:
12. Drag Ropes (Storm Corrosion)
13. Harmony Korine
14. My Book of Regrets
15. Index
16. Lazarus (Porcupine Tree)
17. Don’t Hate Me (Porcupine Tree)
18. Vermillioncore
19. Sleep Together (Porcupine Tree)

Encore:
20. Space Oddity (David Bowie -cover)
21. The Sound of Muzak (Porcupine Tree)
22. The Raven that Refused to Sing

Comments

comments

NO COMMENTS