SONATA ARCTICA w/ DARK SARAH – Pakkahuone, Tampere, 21.01.2018 (suomeksi)

0
998

Sonata Arctican The Ninth Houria (2016) promonnut kiertue päättyi viime syksynä, eikä uutta albumia ole vielä horisontissa, mutta Kemin pojat päättivät tarjota suomalaisille faneilleen jotain ainutlaatuista ja soittaa Caleb-saagana tunnetun viiden kappaleen stalkkerisarjan kokonaisuudessaan The Winter Chapter Tourilla. Musicalypse tarkasti melometallistien ja lämppäribändi Dark Sarahin soittokunnon tammikuun 21. päivän koleana iltana Tampereen Pakkahuoneella.

 

Katso koko galleria TÄÄLTÄ!
Read in English HERE!
Kuuntele settilistat tästä (huom! ei sisällä Dark Sarahin “Trespasseria”):

En ole onnistunut bongaamaan Sonata Arcticaa livenä sitten 2½ vuotta sitten soitetun Pariah’s Child -kiertueen päätöskeikan – joko bändi ei ole keikkaillut riittävän lähellä tai olen itse ollut jossain muualla. Onneksi aikataulumme sopivat vihdoin yhteen, sillä Caleb-saagan esityksen missaaminen olisi ollut kurjaa, varsinkin kun en päässyt kuulemaan “The Power of Onea” livenä viime vuoden kiertueella.

 

Illan avasi entisen Amberian Dawn -solisti Heidi Parviaisen luotsaama sinfoninen metalliyhtye Amberian Dawn. Rehellisesti sanottuna en odottanut bändiltä mitään suuria, sillä teinivuosieni Nightwish-vaiheen jälkeen polkuni johti muiden genrejen pariin, enkä ole sittemmin juurikaan innostunut klassista laulua ja isoja orkesterisovituksia sisältävästä musiikista. 45-minuuttinen setti alkoi kuitenkin melko hyvin, sillä Parviaisen laulu pysyi järjellisissä korkeuksissa ja sanoista sai kohtuullisesti selvää. “Hunting the Dreamerin” suomeksi lauletut osuudet tulivat puun takaa, ja Raskasta Joulua/Northern Kings -mies Erkka Korhonen luritteli kitarallaan menemään mukavasti.

Niin bändi kuin yleisö pääsivät kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta Parviaisen esitellessä ex-Charon-laulaja JP Leppäluodon. Mies kietoi yleisön pikkusormensa ympärille karismallaan ja käskevällä olemuksellaan, ja tuntui melkein siltä kuin ihmiset olisivat saapuneet paikalle ajoissa vain nähdäkseen hänet. Hänen täyteläinen baritoninsa soi hienosti yhteen Parviaisen sopraanoäänen kanssa, ja kaksikon välillä oli mainio kemia. Dark Sarah esitteli monenlaisia tyylejä, jotka vaihtelivat “Evil Rootsin” perinteisestä tiluriffittelystä “Dance with the Dragonin” teatraalisuuteen, ja olipa ajoittain mukana viitteitä doomahtavaan suuntaan. Oli miellyttävää, etteivät kitarat vain jynkyttäneet taustalla (*köh* moderni Nightwish *köh*), ja musiikki soi kovakätisemmällä otteella kuin useimpien saman genren bändien – kuultiinpahan “Ash Grovessa” jopa lyhyt blastbeat-osuus. Ainoa hieman häiritsevä seikka oli se, ettei lavalla ollut kosketinsoittajaa, vaan bändi luotti täysin taustanauhalta tulleeseen orkesteriin, vaikka reiluuden nimissä täytyy huomauttaa, että monet kiipparistilla varustetutkin bändit joutuvat turvautumaan nauhojen apuun. Vaikka Dark Sarahin musiikki ei ole sellaista, jota kuuntelisin kotioloissa, ryhmä osoittautui päteväksi lavabändiksi ja on epäilemättä keskivertoa parempi omassa musiikillisessa lokerossaan.

 

Settilista:
1. Breath
2. Island in the Mist
3. Hunting the Dreamer
4. Trespasser
5. Evil Roots
6. Dance with the Dragon
7. Ash Grove
8. Silver Tree
9. Aquarium

 

Puolen tunnin odotuksen jälkeen Sonata Arctica astui vihdoin lavalle ja käynnisti “Shitload of Moneyn” savupurkausten saattelemana, mikä oli uusi elementti bändin show’ssa itselleni. “Shitloadia” ei varsinaisesti tunneta SA-fanien (itseni mukaanlukien) suosikkina, joten kyseessä ei ollut se tavallisin avausbiisi. Vielä oudomman vedosta teki se, että kappale soitettiin lyhennettynä versiona, josta oli leikattu vajaa minuutti pois. Kenties itse bändiläisetkin pitivät rallia turhan pitkänä ja yksitoikkoisena? Heti alussa oli myös tarjolla tahatonta komiikkaa, kun Tony Kakko sekoili sanojen kanssa nauhalta tulleiden taustalaulujen ollessa luonnollisesti kohdillaan, minkä seurauksena oli hupaisa yhteentörmäys.

Toisin kuin “Shitload of Money”, “Paid in Full” ja “Black Sheep” ovat takuuvarmoja vakioviisuja, jotka menivät odotetusti hyvin yleisölle läpi. Jälkimmäisessä kuultiin jopa kolmen soittimen unisono Elias Viljasen kitaran, Henrik Klingenbergin koskettimien ja Pasi Kauppisen basson välillä. Huomasin Kakon välttelevän joitain korkeita nuotteja ja laulavan haastavimmat osuudet oktaavia alempaa, mutta koska edellisestä Sonata-keikastani oli jo vierähtänyt pari vuotta eikä minulla täten ollut tuoreempaa vertailukohdetta esitykselle, pistin asian ikääntymisen piikkiin. Selitys kuultiin kuitenkin hyvin pian: “FullMoonia” alustaessaan Kakko kertoi äänensä olevan “muroilla” ja pyysi yleisöä laulamaan intron puolestaan. Väki teki työtä käskettyä, ja myöhemmin luvassa oli toinen osallistava hetki, kun bändi lopetti soittamisen ennen jokaista “run away” -kohtaa kertosäkeessä ja antoi yleisön hoitaa homman.

Vihdoin ja viimein päästiin käsiksi Caleb-saagaan, jonka Kakko ilmoitti bändin soittavan “kronologisessa järjestyksessä”, mutta ilmeisesti tällä viitattiin kappaleiden julkaisujärjestykseen itse tarinan sijaan. “The End of This Chapter” oli ollut jo vuosia henkilökohtaisella toivomuslistallani Sonata-biiseistä, jotka haluaisin kokea livenä, joten sen kuuleminen oli erityinen hetki. Songs of Silencen (2002) ja For the Sake of Revengen (2006) liveversiot eivät ole koskaan täysin tyydyttäneet minua, sillä studioversion nättiä pianolopetusta ei kuulla kummassakaan, mutta tällä kertaa se soitettiin ja Viljanen sai vieläpä ylimääräisen kitarasoolon. Ei voi kuin toivoa, ettei tällaisen timantin seuraavaa esitystä tarvitse odottaa kahtatoista vuotta!

“Don’t Say a Word” oli tähän asti toiminut päätöksenä jokaiselle näkemälleni Sonata-keikalle, joten oli virkistävää kuulla se kerrankin puolivälissä ilman Vodka-lopetusta. Se myös tasapainotti settiä, sillä saagan muut osat eivät ole yhtä energisiä tai suoraviivaisia. “Caleb” sai ansaitun paluun, kuten myös “Juliet”, mutta varsinkin jälkimmäistä hieman varjosti Kakon sairaus, sillä hän joutui jarruttelemaan biisin lukuisissa huutokohdissa säilyttääkseen äänensä. “Till Death’s Done Us Apart” paketoi tämän osuuden keikasta mallikkaasti, sillä kyseessä on yhä suosikkini The Ninth Hourilta. “Jatkuu ensi numerossa,” Kakko kuiskasi lopuksi, viitaten mahdollisesti seuraavalta levyltä löytyvään jatko-osaan. Se, toteutuuko tämä, jäänee nähtäväksi…

Viiden peräkkäin ilman välispiikkejä soitetun kappaleen jälkeen Kakko alkoi puhua “White Pearl, Black Oceansista” ja sen tuoreimmalta levyltä löytyvästä jatko-osasta. “Mitä jos soitettaisiin vielä nekin putkeen?” mies kysyi ja sai ylivoimaisesti myöntävän vastauksen. Olen kuullut “WPBO:n” jo pari kertaa livenä, mutta yhtenä bändin parhaista sävellyksistä tämä majakanvartijan tarina ei koskaan vanhene. Vaikka jatko-osakin on ihan hyvä ja tarjosi mukavan päätöksen, sen kuuleminen heti alkuperäisen perään ei ollut hirveän imartelevaa, sillä kuolemattoman klassikon asettamaa rimaa on vaikea ylittää.

Kun yleisölle oli tarjoiltu pari eeposta, bändin jäsenet lähtivät lavalta lukuun ottamatta Kakkoa, joka istahti alas ja jäi rupattelemaan, jättäen perinteisen encorea edeltävän tauon pois. Hänen mukaansa oli aika palata normaaliin päiväjärjestykseen, ja näin tehtiinkin, sillä seuraavana oli vuorossa “Tallulah”. Olin kuulevinani jonkun voihkaisevan pettyneenä “eih” tutun pianointron alkaessa – vaikka reaktio olikin huvittava, on sääli että “Tallulah” päätyy niin usein settiin monien laatuballadien kustannuksella tunnettuudensa takia. Toisaalta monen monimutkaisen teoksen jälkeen myönnytykset valtavirran faneille olivat ihan hyväksyttäviä. Tämän jälkeen kuultiin “The Wolves Die Young” ja Kakon perinteiseksi muodostunut kiitospuhe faneille elävän musiikin hengissä pitämisestä. Koska “Don’t Say a Word” oli kuultu jo, “Life” sai kunnian päättää keikan pakollisella Vodka-hassuttelulla höystettynä. Uude(hko)lla viisulla lopettaminen ei tosin ollut mahtava idea, sillä monet alkoivat poistumaan biisin käynnistyessä, ja yleisöllä kesti vähän aikaa lämmetä “la la laa”-yhteislaululle. Yritys hyvä kymmenen bändin osalta, mutta ehkä “The Cage” olisi ollut tilanteeseen sopivampi valinta.

 

Vaikka Tony Kakon ääni olikin antanut periksi Suomen hyytävälle säälle eikä ollut ihan parhaassa terässä, tämä ei estänyt häntä pistämästä energiaansa peliin. Myös muu bändi oli hyvällä tuulella, todennäköisesti arvostavan yleisön ansiosta. Keikka oli lähes loppuunmyyty, joten poikia oli selvästi kaivattu Nääsvillessä. Virvelisoundi oli alkukeikasta ihmeellistä kuminaa (kuin déjà vuna edellisestä Sonata-keikastani Pakkahuoneella) ja Viljasen kitarasta katosi ääni hetkellisesti, mutta oli hyvä kerrankin kuulla bändin jäsenten oikeasti laulavan stemmoja taustanauhojen alle hautautumisen sijaan. Vaikka ihan kaikki biisivalinnat eivät menneet mielestäni nappiin, Sonata Arctican keikalla oli hyvä draaman kaari: ensin lämmittelyä muutaman sinkkubiisin ja hitin merkeissä, iso annos eeppistä materiaalia setin runkona ja lopuksi päälle vielä pari yleisöä miellyttävää biisiä. Ankean junnaavan “I Have a Rightin” puuttuminen kokonaan oli helpotus, ja oli hienoa kuulla vahvasti tarinankerrontaan ja progeiluun taipuvaisiin biiseihin keskittynyt setti, sillä monet niistä kuuluvat bändin upeimpiin teoksiin. Vaikka Sonata-soundi on muovaantunut monin tavoin vuosien mittaan, pieni lyyrinen jatkumo albumien välillä on kiva juttu, sillä se mahdollistaa tällaiset teemakeikat. Jos bändi päättää joskus soittaa koko “Wildfire”-trilogian tai kaikki susibiisit yhdessä setissä, aion olla paikalla!

Settilista:
Intro (Can Can)
1. Shitload of Money
2. Paid in Full
3. Black Sheep
4. FullMoon
5. The End of This Chapter
6. Don’t Say a Word
7. Caleb
8. Juliet
9. Till Death’s Done Us Apart
10. White Pearl, Black Oceans
11. White Pearl, Black Oceans pt. II: By the Grace of the Ocean
12. Tallulah
13. The Wolves Die Young
14. Life (+ Vodka-outro)

Kuvat (Helsinki): Miia Collander

Comments

comments

NO COMMENTS