SAARIHELVETTI – Viikinsaari, Tampere, 05.08.2017 (suomeksi)

0
1019

Tamperelaisen Nem Agencyn pyörittämä, tänä vuonna kolmatta kertaa järjestetty SaariHelvetti-metallifestivaali houkutteli konseptillaan ja bändikattauksellaan jo viime vuonna, mutta pitkän linjan Jurassic Rock –kävijänä menin jonkinlaisessa mielenhäiriössä valitsemaan Mikkelin. Takavuosien mielenkiintoisesta jokaiselle jotain –bändikattauksesta valahdettiin jo viime vuonna Vain elämää –helvettiin, joten en oikeastaan edes tiedä miksi jätin SaariHelvetin ja sitä myöten esimerkiksi Deathchainin oldies-keikan väliin. Tänä vuonna tosiasioita ei enää voinut sivuuttaa, sillä Helvetin esiintyjäkaartiin oli saatu kiinnitettyä muutaman kovan kotimaisen sekä kreikkalaisen Rotting Christin lisäksi itävaltalainen Harakiri for the Sky, joten 5. elokuuta 2017 Onnibusin nokka suuntasi kohti Tamperetta. Festivaaliliput olivat käyneet kaupaksi hyvää tahtia, ja tapahtumapäivänä lippuja oli jäljellä enää muutamia, joten en ollut asiassa yksin.

Festivaalin tapahtumapaikka, Viikinsaari, on Pyhäjärven selällä, jääden länsi-itäsuunnassa Epilän ja Pispalan väliin, ja ainoa tapa siirtyä saareen on laivalla Laukontorilta. Torille siirtyminen ja ensimmäiseen, kahdelta lähtevään laivaan, nouseminen jäi hieman viime tippaan, mutta jonoa ei paikalla onneksi ollut. Lipunmyyntitiskillä ei ollut jakaa lehdistölippuja erikseen, mutta sain moisen lopulta järjestettyä Viikinsaaren päässä – tässä oli ilmeisesti käynyt pieni sekaannus, jota myöhemmin erikseen pahoiteltiin ja joka ei todellakaan menoa haitannut. Laivamatka sujui nopeasti, ja paikalle päästyäni täytyi välittömästi kuluttaa hetki aikaa pelkästään tapahtuma-alueen ihastelemiseen: saaresta löytyy kappeli, juhlatila, tanssilava, leikkipuisto, minigolf-rata, beach volley –kenttä, luontopolku (joka ei tosin ollut käytössä), kioski ja vaikka mitä. Huikeat puitteet!

 

Päivän ensimmäinen esiintyjä oli vuorossa puoli neljältä, kun Bändikilpailu helvetistä –kisan voittanut laitilalais-tammelalainen deathgrind-jyrä Galvanizer paiskoi todella äkäisen puolen tunnin setin tanssipaviljonkiin sijoitetulla kakkoslavalla. Nuoresta iästään huolimatta äijät olivat kaikki todella kovia soittajia, ja varsinkin rumpali Nico Niemikon menoa katsoi täysin monttu auki. Biisimateriaalissa oli mukavasti koukkua ja vaaran tunnetta. Paikalle oli ehtinyt jo hyvänkokoinen joukko keikkaa todistamaan, vaikka VIP-lippujen ostajat olivatkin jumiutuneet omalle terassilleen kaljaa lipittämään. Juuri tällaisten keikkojen takia kannattaa välillä raahautua paikalle aikaisin, vaikkei bändistä olisikaan etukäteen mitään käsitystä. Galvanizer ehdottomasti jatkoon!

Puolen tunnin roudaustauon aikana oli hyvää aikaa luoda katseensa VIP-terassin takana sijaitsevalle Rock’n’Tits –lavalle, jossa pyöri päivän aikana erinäistä oheisohjelmaa burleskiesityksistä Speden spelit –tribuuttiin. Vaikken aihepiiristä kovin paljoa tiedäkään, niin – mitenkään meininkiä väheksymättä – tietääkseni strippaaminen ei kuulu burleskitanssin perinteiseen määritelmään, vaikka näin lavalla kerrottiin. Puoli viideltä vuorossa oli edellisenä iltanakin Harakiri for the Skyta lämmitellyt Evil Drive. Elmun baarin jähmeys oli hävinnyt yön aikana tietymättömiin, ja lavalla oli selkeästi hyväntuulisempi yhtye räväkän vokalisti Viktoria Virenin johdolla. Puolen tunnin soittoajasta johtuen settiä oli jouduttu lyhentämään, eikä keikka toisena nähtynä kahden päivän sisään tarjonnut uutta, mutta SaariHelvetin yleisöön se tuntui uppoavan varsin hyvin. Ei huono, kuten Jorma Uotinen asian laittaisi.

Evil Driven keikan lopusta täytyi nipistää hetkinen, jotta ehdin siirtymään ajoissa päälavan kulmalle viideksi. Fear of Dominationin jäsenistö kasvoi aiemmin kesällä kahdeksanhenkiseksi, kun Sara Strömmerin laulajanpesti vakinaistettiin kesken Tuskan-keikan, ja Strömmer kyllä sopii habitukseltaan bändiin kuin nenä päähän. Meininki lavalla tuntui olevan koko puolituntisen ajan erittäin korkealla, varsinkin perkussionistilla, joka käytti kaiken vapaa-aikansa lavaa pitkin poikin juoksemiseen ja eturivin kosiskeluun. Rumpukapuloitakin lensi yleisöön kovaa tahtia, välillä ei edes kovin suuressa kaaressa – toivottavasti kukaan ei ottanut osumaa. Bändi joutuu varmasti kuuntelemaan maailman loppuun asti vertailua astetta tunnetumpaan Turmion Kätilöihin, mutta paikalla tuntui olevan sen verran kappaleiden sanat ulkoa osaavia faneja, etten ihmettelisi jos tilanne joskus kääntyisi päälaelleen. Vaikkei Fear of Domination edelleenkään puhuttele musiikillisesti aivan täysin (sori Jinkku!), ei bändin taitoja viihdyttää silti voi kiistää – onhan FoD selkeästi bilebändi, ja viimeisenä soitettu The Bloodhound Gang -laina ”The Bad Touch” viimeistään toi leveän hymyn naamalle. Ainoat miinukset keikasta menevät miksaajalle, joka jotenkin onnistui kadottamaan Strömmerin laulusoundin mikrofonin ja PA-kaiuttimien väliin, niin hiljaiselle ja paljaaksi oli säädöt jätetty.

Sitten itse asiaan! Harakiri for the Sky oli viikonloppuna Suomessa ensimmäistä kertaa, mutta edellisenä iltana Elmun baarissa oli todella hyvin porukkaa paikalla. Nytkin kakkoslavan eteen oli pakkautunut hyvänkokoinen joukko odottamaan itävaltalaisbändin settiä, joka jostain täysin järjenvastaisesta syystä oli jouduttu puristamaan vain puolen tunnin mittaiseksi. HftS ehtikin sisällyttää slottiinsa ainoastaan kolme kappaletta, sillä bändin tuotannon keskipituudet taitavat huidella jossain kahdeksan-yhdeksän minuutin tietämillä. ”Calling the Rainin”, ”Funeral Dreamsin”, ja ”Jhatorin” aikana bändi ei edellisillan tapaan juuri ottanut kontaktia yleisöön, mutta sille ei ollut tarvettakaan, sillä hoilaukset ja taputukset lähtivät spontaanisti liikkeelle käytännössä kaikissa suvantokohdissa, kappaleiden välillä hurrattiin aivan kuin oltaisiin oltu kokoluokkaa isommalla keikalla, ja keikan päätteeksi taidettiin kuulla illan ainoat ”we want more!” –huudotkin. Äijät vaikuttivat myös yllättävän hyvävointisilta ottaen huomioon, että edellisenä iltana he olivat kuuleman mukaan juoneet viinaa aamuneljään kaverini luona järjestetyillä jatkoilla. Olin jo perjantain keikan jälkeen satavarma siitä, että HftS:n Suomen-visiitti ei jää bändin ensimmäiseksi ja viimeiseksi, ja SaariHelvetin keikan jälkeen tunne vain vahvistui. Tätä kirjoittaessa Facebookista saikin lukea, että tulevat suunnitelmat on jo lyöty lukkoon, joten jäämme odottamaan!

Seuraavaksi oli vuorossa pälavalla Suomen grind-ylpeys Rotten Sound. En olisi ikinä uskonut joutuvani todistamaan Rotiskolta mitään muita kuin hyviä tai erittäin hyviä keikkoja, mutta tällä kertaa päälavan soundit tekivät bändille kyllä todella pahan kepposen. Miksaaja ei saanut koko neljänkymmenen minuutin aikana väännettyä potikoita sellaisiin asentoihin, että lavalta olisi erottunut edukseen mikään muu kuin Sami Latvan bassorumpusoundi – edes virveli ei paukkunut toivotulla teholla. Musiikillisesti keikan teho jäi täysin puolitiehen, mutta onneksi bändi paikkasi tilannetta parhaansa mukaan pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella, ja olihan Kiisseli-Keijo oma leppoisa itsensä välispiikeissä. Aivan kuin vaikea keikkatilanne ei olisi jo ollut tarpeeksi, bändin paidat olivat kuulemma myös jääneet matkalle niitä kuljettaneen auton hajottua tielle. Yleisöä kehotettiinkin ostamaan Rotting Christin paitoja, onhan niissä melkein samanlainen bändin nimi. Kesän aiempia keikkoja mukaillut settilista sisälsi hyvässä suhteessa uutta ja vanhaa, ja onpa bändi kaivanut Consume to Contaminate -EP:n ”Decaynkin” mukaan hetkisen soittotauon jälkeen. Pitti pyöri ja yleisöllä oli selkeästi kivaa, joten ei tässä kuitenkaan tyhjin käsin poistuttu paikalta.

Kakkoslavalla aloittavaa Shade Empireä odotin SaariHelvetin kotimaisista esiintyjistä eniten. Suomen aliarvostetuimpiin yhtyeisiin lukeutuva kuopiolaisbändi julkaisi alkukesästä pitkän odotuksen jälkeen Poetry of the Ill-Minded -levynsä jatkona edelliselle Omega Arcanelle (2013), ja Nummirockin kaljatelttaillan keikkakin oli silkkaa mannaa. Odotukset kuitenkin lässähtivät täysin: jos Rotten Sound kärsi huonoista soundeista, kakkoslavan äänikuva teki Shade Empiren seuraamisesta täysin mahdotonta. En ole käyttänyt korvatulppia keikoilla vuosiin, joten koska komppikitara oli niin kovalla ja miksattu niin viiltäväksi että se peitti kaiken muun alleen, tanssilavan sisätiloista oli pakko poistua pihalle kaljajonoon. Sen verran sain moisesta puurosta selvää, että ensimmäinen kappale taisi olla uuden levyn ”Lecter (Welcome)”. Shade Empire kuitenkin selkeästi kiinnosti, sillä tanssilava oli täynnä porukkaa – toivottavasti kaikki poistuivat keikan jälkeen kuuloaisti tallella.

Päälavan kolmas esiintyjä oli Helsingin power metal -ylpeys (tai häväistys, vähän riippuen keneltä kysyy) Battle Beast. Näin bändin livenä ensi kerran debyyttilevynsä Steelin (2011) aikoihin ja vaikutuin bändin tuolloisen laulajan Nitte Valon karismasta. Levyä seuranneen Euroopan-kiertueen jälkeen Valo kuitenkin ilmoitti jättävänsä bändin, eikä hommasta oikein ole tullut sen jälkeen innostuttua, vaikkei nykyinen keulakuva Noora Louhimo ainakaan laulutaidoiltaan jää Valolle yhtään kakkoseksi. Draamaa yhtyeen historiasta ei ole puuttunut, sillä perustajajäsen Anton Kabanen potkittiin muutama vuosi sitten pihalle hämäriksi jääneiden olosuhteiden vallitessa. Lätinä kuitenkin sikseen: miten suoriutui Battle Beast Louhimon kotikaupungissa? Haluaisin sanoa ”todella hyvin”, mutta muiden tänä kesänä nähtyjen Beast-keikkojen tapaan homma jätti ainakin allekirjoittaneen vähän kylmäksi. Paikalla oli paitamuodista päätellen todella paljon bändin faneja, mutta lavalla synisti Janne Björkroth näytti suurimman osan ajasta siltä kuin olisi ollut mieluummin bäkkärillä juomassa kaljaa. Louhimolla, kitaristi Juuso Soiniolla ja basisti Eero Sipilällä oli sentään kova taistelutahto päällä, ja Louhimolle täytyy nostaa hattua: tuona päivänä tuli kuulemma vuosi täyteen ilman alkoholia, ja kaverin kanssa lyöty viidensadan euron veto oli sitä myöten voitettu. Setti painottui selkeästi uusimman Bringer of Pain -levyn biiseihin, ja kyllähän levyltä selkeästi hyväntuulista keikkahittiä löytyy useampikin. Loppuun tosin on pakko esittää täysin ulkomusiikillista kitinää: miksi raahata paikalle näön vuoksi kaksi bassorumpua, jos niistä toinen jätetään mikittämättä ja rumpali polkee niistä tuplapedaalin avulla ainoastaan toista?

Mørket

Festivaalin musiikillisesta linjasta ehkä hieman poikkeava, helsinkiläinen death/black/punk –sekasikiö Mørket joutui toimittamaan taustamusiikkibändin virkaa, sillä ennen Rotting Christia oli pakko pitää ruokatauko. Jos jotain täytyy vielä erikseen SaariHelvetissä kehaista, niin sen ruokatarjontaa: festarimättöjen uudeksi de facto –hinnaksi on tuntunut asettuvan 10 euroa, mutta toisin kuin vaikkapa tämän vuoden Nummirockissa, SaariHelvetissä rahoille sai todellakin vastinetta. Paikalle oli roudattu iso loimulohigrilli ja muurikkapannu, jossa paistettiin ylikypsää possunkylkeä ja falafeleja. Kylkeen annosteltiin spelttipohjaista taboulehia (sipulia, kurkkua, tomaattia, mausteita) sekä tsatsikia, jonka sai halutessaan myös vegaanisena. Kyllä muuten todellakin toimi! Vieressä ollut texmex-tyyppinen kojukin tarjoili hyvänkuuloisia annoksia, eikä makkispekkisten ystäviäkään oltu unohdettu: Viikinsaaren oma kioski myi makkara- ja lihapullaperunoita sangen kilpailukykyiseen 7 euron hintaan.

Vaikka Rotting Christ on vieraillut Suomessa useaan otteeseen, en ole ikinä päässyt tätä Sakis ja Themis Tolisin jo vuodesta 1987 luotsaamaa äärimetallilegendaa livenä todistamaan. Ilta oli jo alkanut hämärtyä kun Rotting Christ nousi lavalle, ja yleisö sai 50-minuuttisen täyslaidallisen yksinkertaisia mutta nerokkaita riffejä ja rumputulta. Bändin mittavalta levytysuralta saatiin kuulla niin uutta kuin todella vanhaa materiaalia: mukana olivat debyyttilevy Thy Mighty Contractin (1993) ”The Sign of Evil Existence” sekä – mikäli en täysin erehdy – jopa ensimmäisen EP:n ”The Forest of N’Gai”. Pidin tuoreinta levyä, Ritualsia, ilmestyessään hieman tylsänä verrattuna edelliseen, loistavaan Κατά τον δαίμονα εαυτούhun, mutta livenä varsinkin ” Ἄπαγε Σατανά” toimi loistavasti. Parhaat menorallit oli säästetty loppuun: ensin ”In Yumen/Xibalba” ja setin päätteeksi ”Grandis Spiritus Diavolos”. Oi kyllä! Yleisö oli läpi keikan todella hyvin mukana, ja Sakis Tolis kiittelikin Suomea vuolaasti milloin suomeksi, milloin kreikaksi. Hieno bändi ja hieno keikka, ja tällä kertaa päälavan sounditkin olivat kohdallaan – ilmeisesti Rotting Christilla oli oma miksaaja mukana.

En voi käsittää, miksi tamperelainen samuraimetalliretkue Whispered joutuu edelleen tyytymään festareiden kakkoslavoihin ja pienempiin keikkapaikkoihin. Kaikki ainekset maailmanvalloitukseen ovat olleet kasassa jo kakkoslevy Shogunate Macabresta (2014) lähtien, ja tuorein levy Metsutan – Songs of the Void kiristi ruuvia entisestään. Bändi oli tälläkin kertaa houkutellut tanssilavan täyteen porukkaa, ja pitti pyöri käytännössä läpi koko 40-minuuttisen setin siihen malliin, että päätin varmuuden vuoksi siirtyä mikseripöydän viereen jätetyn terävän mellakka-aidan kulman eteen seisomaan, jottei kukaan pitistä pihalle lentävä joudu sairaalaan. Kotiyleisön edessä esiintymisestä johtuen settilista oli vähintäänkin hämmentävä, sillä mukaan oltiin otettu viime aikoina harvemmin kuultu ”Lady of the Wind” sekä jopa kaksi coveria: Hopeanuoli-animen tunnari sekä Matti Nykäsen (mikäs muu kuin) ”Samurai”. Viimeisenä kuultiin tuttuun tapaan ”Hold the Sword”. Yleisö lauloi biisit mukana ihailtavalla prosentilla ja taputukset irtosivat pyytämättä, joten mitä tässä lätisemään: Whisperedistä tulee saman tien se seuraava iso juttu, jos isompien festareiden promoottorit vain uskaltavat nähdä bändin sotamaalien ja puvustuksen läpi ja ymmärtää, että äijät ovat jo useamman vuoden ajan soittaneet kaiken maailman bodomit suohon. Arvostaisin.

Päälavan annin SaariHelvetissä vuosimallia 2017 sai luvan paketoida Turmion Kätilöt edellisvuoden tapaan. Bändi on ollut aina vähän vaikea aihe, sillä siinä missä Kätilöillä on muutama ihan menevä (vanhempi) ralli, suurin osa tuotannosta ei puhuttele millään tapaa, minkä lisäksi koen bändin keskimääräisen fanin ihmistyypin melko sietämättömänä. Toisaalta en ole vuosiin katsonutkaan kokonaista Kätilöt-keikkaa, joten päätin tällä kertaa antaa tilanteelle mahdollisuuden. Festivaalia juontamassa ollut Tuomas ”Spekkeli” Rytkönen totesikin tilanteen olevan eriskummallinen bändiä lavalle spiikatessaan, sillä vielä vuotta takaperin mies olisi ollut lavan takana odottamassa intronauhan pyörähtämistä. Saku ”Shaq-U” Solin sen sijaan urakoi tänään tuplavuoron, sillä mies ehti olla lavalla jo alkuillasta Fear of Dominationin keulilla. Setti pyörähti lupaavasti käyntiin kappaleella ”Minä määrään”, mutta bändi ei pystynyt pitämään väsynyttä raportoijaa otteessaan loppuun saakka – ei, vaikka ”Pirun nyrkki” olikin mukana setin keskivaiheilla, ja kyllähän sen ”Tirehtöörinkin” mukana lauloi ihan mielikseen. Tie vei takaisin kohti kakkoslavaa setin loppuvaiheilla, sillä nälkä oli päässyt yllättämään uudemman kerran. Matkalla tunnuttiin puhuvan muissa porukoissa yllättävän paljon siitä, etteivät Kätilöiden uudet biisit enää säväytä vanhojen tapaan – tiedä tuosta sitten.

Päivän aikana oli lippuluukulta kiirinyt tieto siitä, että SaariHelvetti oli myyty loppuun, joten makkaraperuna-annoksen tuhoamisen jälkeen alkoi olla jo järkevää lähteä kohti Viikinsaaren satamalaituria, jottei saaresta poistuminen venähtäisi 2000 kävijän pamahtaessa samanaikaisesti jonottamaan. Kakkoslavalla Rytmihäiriö aloitti vielä illan viimeisen keikan, mutta vaikkei paikalta olisikaan ollut ”kiire” poistua, en olisi silti jaksanut jäädä todistamaan bändiä paria kappaletta pidempään. En löydä hc-kohkauksesta sitten yhtään mitään kuuntelemisen arvoista, eikä tanssilava kyllä muutenkaan ollut niin täynnä kuin sen olisi voinut kuvitella olevan. Vaikka lauttajono oli lähemmäs sadan metrin mittainen, se kuitenkin veti nopeasti, sillä uusi laiva saapui laituriin heti kun edellinen oli lähtenyt. Järjestäjät ajoivat paikalle mönkijällä pari nilkkansa nyrjäyttänyttä festarikävijääkin. Sään puolesta ei olisi parempi tuuri voinut sattua, sillä koko päivän aikana saatiin vettä vain muutama tippa, mutta heti kun lautta karahti Laukontorin laituriin, vesisade alkoi siihen malliin että muutaman korttelin päähän kävelyn päätteeksi oli jo litimärkä. Eipähän tarvinnut käydä suihkussa.

Rytmihäiriö

 

SaariHelvetti oli, ainakin näin ensimmäistä kertaa käytynä, kaikin puolin loistava tapahtuma. Viikinsaaren luonto tarjoaa loistavat puitteet yleisötapahtumille, järjestelyt toimivat sen verran hyvin ettei niitä oikeastaan edes paikalla ollessaan huomannut, anniskelualueilla ei loppuunmyydystä tapahtumasta huolimatta tarvinnut juurikaan jonottaa ja bänditarjonta oli mainio. Eniten kuitenkin yllätti vessapolitiikka: saaressa on kaksi vesivessaosastoa, joiden lisäksi paikalle oli raahattu kai ainoastaan kuusi (!) bajamajaa, mutta missään vaiheessa päivää ei esiintynyt vessajonoja, sillä miehet pystyivät suorittamaan nopeammat tarpeensa pusikoihin ilman, että kukaan tuli asiasta huomauttamaan. Ruokapuolenkin ollessa kohdillaan en keksi SaariHelvetistä kerrassaan mitään kritisoitavaa, ja ellei mitään mullistavaa tapahdu puolin ja toisin, tulen melko suurella varmuudella paikalle myös ensi vuonna.

Kuvat: Janne Puronen

Comments

comments

NO COMMENTS