RED MOON ARCHITECT w/ KAUNIS KUOLEMATON – Nosturi, Helsinki, 08.06.2017 (suomeksi)

0
1136

Kesäkuun alun sää ei ole Suomessa oikein osannut päättää, miten päin olisi – välillä on paistanut aurinko, välillä taas vihmonut vettä ja tuullut. Torstai-illaksi ilmatilalotto oli arponut jälkimmäistä, mikä tavallaan sopi tilanteeseen, sillä Nosturissa vietettiin intiimiä bändi-iltaa sangen synkissä tunnelmissa: kouvolalainen Red Moon Architect juhlisti vastikään julkaistua Return of the Black Butterflies -albumiaan, ja lauteet lämmitti haminalainen Kaunis Kuolematon. Keikat piti alun perin soittaa alakerrassa Elmun baarin puolella, mutta noin viikkoa ennen tapahtumaa Nosturi oli päättänyt siirtää bändit yläkerran saliin, ja mikäpäs siinä. Liputkin maksoivat nykymittapuulla naurettavat kuusi euroa, joten ainakaan budjetista ei olisi osallistumisen pitänyt kenelläkään jäädä kiinni.

Päätin suunnata paikalle heti ovien aukeamisaikaan, ja olikin tavallaan uusi kokemus päästä yläkertaan niin, ettei siellä ollut vielä käytännössä ketään paikalla – Red Moon Architectin valomies pläräili Nosturin työntekijän kanssa valopöydän nupikoita läpi, ja tiskillä oli pari asiakasta, mutta muuten yläkerta oli vielä tyhjä ja salin valotkin päällä. En myöskään muista olleeni Nosturissa keikalla niin, että koko sali olisi anniskelualuetta – koska keikan piti alun perin tapahtua alakerrassa vain täysi-ikäisille, tuttu baarialueen rajaava aita loisti poissaolollaan. Kauniin Kuolemattoman soittoaika oli merkitty vasta puolen tunnin päähän, joten älypuhelin oli ystävä. Porukkaa valui saliin pikkuhiljaa, mutta kellon lyödessä puoli yhdeksän ei voitu edelleenkään puhua mistään yleisöryntäyksestä, sillä lavan edustalla oli vain muutaman kymmentä ihmistä. Bändi antoi lopulta odottaa itseään, sillä lavalle noustiin vasta varttia myöhemmin.

 

KK on todella hyvä ja Suomen synkistelymetallin kentässä mukavan erilainenkin bändi. Kitaristi Mikko Heikkilän vahva puhdas lauluääni tuo hienosti kontrastia pääasiallisesti ääntä käyttävän Olli ”Saakeli” Suvannon syvään murinaan ja blackmetallisiin kirkaisuihin, eikä bändin materiaalikaan ole yhdestä puusta veistettyä. Maaliskuun lopussa julkaistun Vapaus-albumin materiaaliin keskittynyt setti seilasi nopeammasta juntasta (esim. ”Hurskas”) hitaampaan maalailuun (”Yksin”), vanhempia hittejä tietenkään unohtamatta (”Itsestään kuollut”, ”En ole mitään”). Viimeiseksi jätetty uuden levyn lopetuskappale ”Sanat jotka jäivät sanomatta” veti täysin hiljaiseksi: kaihoisa kitaraintro räjähti yhtäkkiä täyteen paahtoon, joka nostatuksen jälkeen loppui kuin seinään. Saakeli, basisti Jarno Uski sekä rumpali Miika Hostikka poistuivat lavalta, ja ainoastaan Heikkilä sekä kakkoskitaristi Ville Mussalo jäivät lavalle laulamaan viimeiset säkeet. Valot pois ja ”Kaunis Kuolematon kiittää”. Huikean hieno kappale!

Jos Kaunis Kuolematon ei ole tuttu, ole hyvä ja sivistä itseäsi! Suomi on täynnä lahjakkaita ja relevantteja metallibändejä, joiden suurempi tunnettuus on ainoastaan yleisön tietoisuuteen pääsemisen takana. Keikan loppupuolellakaan ei bändiä ollut seuraamassa noin viittä-kuuttakymmentä ihmistä enempää, mutta paikalle oli tosin eksynyt pari selkeää faniakin, sillä eturivistä kuului ennen keikkaa jatkuvasti taputusta. Nosturin valomies tuntui olevan ajoittain vähän hukassa, sillä osan ajasta valot eivät ehkä täysin palvelleet esitystä, minkä lisäksi Saakelin mikrofoni temppuili läpi keikan ja päästi ääntä sangen vaihtelevasti. KK:n soittajat ovat kuitenkin kaikki tekijämiehiä, ja jos tapanani olisi viljellä henkilökohtaisia mieltymyksiä, vaihtaisin samalle pallokentälle mahtuvista kotimaisista orkestereista esimerkiksi Wolfheartin saman tien vaihtopenkille. Molemmilla bändeillähän on keikka Nummirockissa, joten voitte käydä tarkistamassa asian myös itse.

 

Sitten olikin aika hidastaa tempoa ja rutkasti. Red Moon Architect on ollut jo pitkään nimenä tuttu, mutta en ole vain saanut aikaiseksi tutustua bändin materiaaliin. Keikan jälkeen olikin aika tyhmä olo – hävyttömän hyvää tavaraa! Musiikillisesti Red Moon Architect on keveimmilläänkin raskaampi kuin Swallow the Sun oli alkuaikoinaan, ja vokalisti Ville Rutasen murina tuntui tulevan jostain hyvin syvältä merenpohjasta. Oli myös hauska nähdä basisti Jukka Jauhiainen soittamassa hidasta doomia, sillä miestä on nähnyt viime aikoina lavalla Crimson Sunin kanssa hieman nopeammissa tunnelmissa – haara-asento oli sentään yhtä leveä. Hitaasti soittaminen on vaikeampaa kuin luulisi, mutta rumpali piti biisit kellontarkasti kasassa; kahville ei ihan olisi ehtinyt iskujen välissä, mutta melkein. Jos saksalainen Ahab saapuisi ikinä Suomeen keikalle, olisi Red Moon Architect täydellinen lämppäri.

 

Ehkä ainoa asia, joka keikassa lopulta hämäsi, oli puhtaat laulut upeasti hoitaneen Anni Viljasen sijoittaminen lavan vasempaan takanurkkaan. Ratkaisussa ilmeisesti haettiin ”laulu on vain instrumentti muiden joukossa” –efektiä, mutta kyllä nyt tällainen voimavara pitäisi tuoda lavan etuosaan. Bändin setti kulki taustanauhojen avulla eteenpäin käytännössä katkeamatta, minkä johdosta yleisön reaktiot biiseihin olivat tavallaan hupaisia, sillä kukaan ei oikein tuntunut tietävän, milloin kappale loppuu ja on aika taputtaa. Tunnelma oli pienehköstä yleisömäärästä huolimatta hyvin intiimi ja käsinkosketeltava läpi keikan. Pyydän anteeksi tietämättömyyttäni – pakkohan tässä on luukuttaa levyt läpi ja tulla seuraavallekin keikalle!

Comments

comments

NO COMMENTS