PARADISE LOST – The Circus, Helsinki, 13.10.2015 (suomeksi)

0
1609

Brittiläinen goottimetallin edelläkävijä Paradise Lost on tuttu vieras Suomessa, sillä se soitti Helsingissä ensi kertaa jo Shades of God -kiertueella vuonna 1992. Vajaa vuosi HIMin Helldone-festivaalilla esiintymisen jälkeen bändi palasi Helsinkiin 13.10. promotoimaan viimeisintä teostaan The Plague Withiniä The Circuksessa. Mielenkiintoisena lisänä oli se, että nuori suomalaisrumpali Waltteri Väyrynen oli tuuraamassa Adrian Erlandssonia, jota kiireet At the Gatesin kanssa estivät osallistumasta kiertueelle.

Saksalais-brittiläinen stoner doom -yhtye Lucifer avasi illan kellon lyödessä kahdeksan. Okkultistisella pohjavireellä varustettu 70-lukulainen metalli on ollut suosittu ilmiö viime vuosina Ghostin läpimurrosta lähtien. Lucifer on myös epäilemättä vanhan liiton bändi – sen huomaa vaikka bändin Rush-vaikutteisesta logosta tai kappaleen ”Sabbath” otsikosta. Keulahahmo Johanna Sadoniksen omalaatuisen eteerisen äänen ja kitaristiveteraani Gaz Jenningsin (Cathedral) riffittelyn ansiosta Lucifer ei kuitenkaan ole vain yksi retrobändi muiden joukossa. Olin kuunnellut settilistan kappaleet ennen keikkaa vain kerran Spotifystä, joten ne eivät olleet järin tuttuja, mutta ”Purple Pyramid” nousi esiin upean kitaroinnin ja ”Izrael” melodisemman lähestymistapansa voimin. Sadoniksen esiintyminen oli vangitsevaa ja tuuraajabasisti Alasdair Mitchell teki jopa rokkihypyn rumpukorokkeelta yhden kappaleen lopussa. Luciferin musiikki ei välttämättä löytänyt tietään lavan eteen kerääntyneen vaatimattoman kokoisen väkijoukon sydämiin, mutta minusta se sai uuden fanin.

Pitkän odotuksen jälkeen Paradise Lost nousi lavalle esittämään ”No Hope in Sightin” uudelta albumiltaan, minkä jälkeen bändi sukelsi välittömästi alkuvuosiensa pariin ”Widowin” ja ”Gothicin” muodossa. Tässä vaiheessa yleisöä oli runsaasti paikalla ja useat nyrkit takoivat ilmaa. Ennen murskaavaa ”Terminalia” solisti Nick Holmes sanoi bändin soittavan paljon uutta musiikkia, ja hän pitikin sanansa, sillä The Plague Within oli edustettuna setissä seitsemän kappaleen verran. Yli 25 vuotta kasassa olleelta yhtyeeltä tämä oli rohkea ratkaisu, mutta yleisö reagoi hyvin tuoreeseen materiaaliin, joten death metal -elementtien paluu oli selvästi suomalaisfanien mieleen. Paradise Lost myös nautti uusien kappaleiden esittämisestä – kaksi niistä kuultiin encoressa, ja kun Holmesin kysymys ”do you wanna hear another new song?” sai myöntävän vastauksen, hän totesi: ”Correct answer!” The Plague Withinin monipuolisuus kävi parhaiten ilmi, kun yhtye soitti uransa nopeimman ja hitaimman kappaleen – ”Flesh from Bone” ja ”Beneath Broken Earth” – perätysten. Tunnelman muutos oli raju, mutta toimiva.

Valitettavasti olin kuullut lähes kaikki bändin soittamat vanhat biisit jo ensimmäisellä Paradise Lost -keikallani Tampereella kaksi vuotta sitten. Lisäksi Holmesin puhdas laulu kuulosti melko heikolta, vastapainona vahvalle murinalle ”Gothicissa” ja uusissa kappaleissa. Miksaus ei myöskään auttanut asiaa, sillä miehen ääni jäi nauhalta tulleiden taustalaulujen jalkoihin ”Requiemin” ja ”Faith Divides Us – Death Unites Usin” aikana. ”Enchantmentin” väliosassa Holmes jätti korkeimman nuotin kokonaan väliin ja unohti sanat kappaleen lopussa. Tästä ilmeisesti ärtyneenä hän muutti viimeisen rivin muotoon ”All I need is a fucking excuse.” Holmes ei koskaan ole ollut järin tasainen live-esiintyjä, mutta muistan hänen laulaneen voimakkaammin ja vähemmän nuotin vierestä kaksi vuotta sitten, varsinkin klassikkobiisissä ”As I Die”. Toisaalta voi olla, että tuolloin arviointiani sumensi innostus bändin näkemisestä ensi kertaa, ja hänen edukseen on sanottava, että setin tanssittavassa päätöskappaleessa ”Say Just Words” laulu sujui hyvin.

Bändin soitto sujui ja vararumpali Väyrynen teki ihailtavaa työtä Erlandssonin roolin täyttämisessä. Hän pysyi pitkälti uskollisena alkuperäisille kappaleille, mutta lisäsi myös leuat auki loksauttaneita fillejä ”Gothiciin”. Kotikentällä soittaminen oli selvästi iso juttu, mikä näkyi nuoren miehen energiassa. Niin tai näin, bändin konkarit olivat omia tyypillisiä itsejään: basisti Steve Edmondson keskittyi soittoon, rytmikitaristi Aaron Aedy nyki kaljua päätään, soolokepittäjä Greg Mackintosh hoiti soolonsa ja melodiansa täsmällisesti heiluttaen samalla rastojaan ja Nick Holmes tarjosi näytteitä kuivasta brittihuumoristaan biisien välillä. Esimerkiksi encoren aikana mies maistoi Lapin Kultaa ja ”niin ja näin” -naamaa näytettyään julisti sen olevan parempaa kuin ruotsalainen olut.

Paradise Lost osoitti olevansa bändi, joka voi ylpeydellä luottaa uuteen materiaaliinsa livetilanteessa, mutten kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, miksi 14 albumia julkaissut yhtye tukeutuu niin kapeaan valikoimaan kappaleita back-katalogistaan. Sain tietää, että vain kaksi iltaa aiemmin Göteborgissa bändi oli soittanut ”The Painlessin” ensimmäistä kertaa 23 vuoteen – tällaiset yllätykset olisivat tehneet Helsingin-keikasta erityisemmän ja vähemmän rutiininomaisen. Toivon mukaan seuraavalla Suomen-vierailulla Paradise Lostin setissä kuullaan joitain erikoisuuksia ja Holmesin ääni on paremmassa iskussa.

Luciferin settilista:
1. Anubis
2. Abracadabra
3. Sabbath
4. Purple Pyramid
5. A Grave for Each One of Us
6. Morning Star
7. Izrael

Paradise Lostin settilista:
1. No Hope in Sight
2. Widow
3. Gothic
4. Terminal
5. Erased
6. Praise Lamented Shade
7. Victim of the Past
8. Enchantment
9. Flesh from Bone
10. Beneath Broken Earth
11. As I Die
12. Requiem

Encore:
13. Return to the Sun
14. Faith Divides Us – Death Unites Us
15. An Eternity of Lies
16. Say Just Words

Teksti: Ville Karttunen

Comments

comments

NO COMMENTS