OPETH w/ THE VINTAGE CARAVAN – Jäähalli Black Box, Helsinki, 15.01.2020 (suomeksi)

0
477

Julkaistuaan In Cauda Venenumin viime syksynä ja kierrettyään Eurooppaa sen tiimoilta Opeth polkaisi vuoden 2020 käyntiin lämppäribändi The Vintage Caravanin kanssa lyhyellä Pohjoismaiden-kierroksella, joka päättyi 15. tammikuuta Helsingin Jäähallin Black Boxiin. Musicalypse matkasi Nordikselle nähdäkseen, miltä Ruotsin progemaestrojen uusi materiaali kuulostaisi livemuodossa.

Read in English HERE!
Katso koko kuvagalleria TÄÄLTÄ!
Kuuntele settilistat tästä:

Jäähallin lauteet Opethia varten lämmitti islantilainen voimatrio The Vintage Caravan. Bändin nimi kertoo kaiken olennaisen, sillä sen musiikki oli melko retro-orientoitunutta hard rockia. Kappale “Babylon” muistutti Kingston Wallia, mutta voi olla että Jimi Hendrix on toiminut vaikuttajana molemmille bändeille. Eniten mieleeni jäänyt biisi oli dynaaminen “Innerverse”, joka alkoi balladina ennen nopeutumista puolivälissä ja sitten palasi takaisin alkuun. Mukavana pikku eleenä “Expand Your Mind”, joka asiaankuuluvasti alkoi Stefán Ari Stefánssonin rumpusoololla, omistettiin Rush-rumpali Neil Peartille, joka oli menehtynyt edellisellä viikolla.

Yksi trioformaatin eduista oli se, että kolmikolla oli reilusti tilaa liikkua lavalla, ja etenkin kitaristi-laulaja Óskar Logi Ágústsson liehutti tukkaansa villisti revitellessään menemään. Oli myös siistiä, että koko bändi lauloi stemmoja ja kaikki jäsenet juttelivat yleisölle ainakin kerran, joten vaikka Ágústsson olikin keulahahmo, kyseessä ei ollut mikään yhden miehen show. The Vintage Caravan jätti hyvän vaikutelman, ja joidenkin soolo-osuuksien saamista aplodeista päätellen en ollut yksin mielipiteeni kanssa. Bändi ei ole keksinyt pyörää uudelleen, mutta sen energia oli mukaansatempaavaa ja soitosta huokui aito intohimo musiikkia kohtaan. Vaikken ole niin suuri 70-luvun uudelleenlämmittelyn ystävä kuin vaikka viitisen vuotta sitten, The Vintage Caravan osoitti olevansa yksi kyseisen lauman johtotähtiä.

The Vintage Caravanin settilista:
1. Reflections
2. Set Your Sights
3. Innerverse
4. Babylon
5. Expand Your Mind
6. On the Run
7. Midnight Meditation

Tasan kello 20:00 salivalot sammuivat ja “Livets trädgård” alkoi soida PA:sta. Popol Vuhin “Through Pain to Heaven” on yleensä toiminut Opethin keikkojen intromusiikkina, ja vaikka se onkin mainio tunnelmanluoja johon olen tottunut, oli kuitenkin mukava että bändillä on vihdoin ikioma introkappale. “Livets trädgård” on muutenkin levyllä kytkeytynyt suoraan “Svekets prinsiin”, joten oli täysin luonnollista, että sama parivaljakko avasi myös keikan. Oli hieno hetki, kun “Svekets prinsin” alun valtavat lauluharmoniat lähtivät vihdoin käyntiin, ja Mikael Åkerfeldtin äänessä oli juuri sopiva annos karkeutta loppupuolen raspikohdassa.

Illan alussa bändi liikkui luontevasti uuden ja vanhan materiaalin välillä, sillä “Svekets prinsin” lopun häijy nauru teki tilaa kosketinsoittaja Joakim Svalbergin urkupörinälle, joka aloitti setin vanhimman biisin, “The Leper Affinityn” vuoden 2001 Blackwater Parkilta. Kyseisen biisin pianolopetus taas johdatteli toisen In Cauda Venenumia edeltäneen sinkkubiisin, “Hjärtat vet vad handen görin”, pariin. Tällainen vuorottelu kutoi kappaleet kivasti yhteen ja teki selväksi sen, että Opethin soundin ydin on yhä ehyt, vaikka death metal -elementit ovatkin jääneet paitsioon viime aikoina.

Vaikka Åkerfeldt lauloikin suurimmaksi osaksi hyvin, huomasin korkeiden nuottien tuottavan hänelle hankaluuksia, ja hän turvautuikin falsettiin monessa kohtaa, joten hänen paljastuksensa flunssasta ei päässyt yllättämään. Hän sai kuitenkin hieman lauluapua uusissa biiseissä Svalbergiltä ja soolokitaristi Fredrik Åkessonilta, ja – ironista kyllä – räkä taisi vaikuttaa päinvastaisella tavalla miehen murinoihin, sillä ne kuulostivat paremmilta kuin yhdelläkään aikaisemmalla Opeth-keikallani. Suosikkeihini lukeutuvan ja tunnelmallisen mutta runttaavan “Harlequin Forestin” ohella illan parhaita hetkiä tarjosivat kuitenkin nimenomaan kauttaaltaan puhtaasti lauletut kappaleet: jazzahtava “Nepenthe”, jolla Martin Axenrot soitti rumpuja vispilöillä kapuloiden sijaan, elegantti “Hope Leaves” sekä varsinaisen setin päättänyt “Allting tar slut”, joka kuulosti levyversiotaankin massiivisemmalta.

“Allting tar slutin” jälkeen viisikko hiipi pois lavalta pimeyden turvin ennen kuin se palasi soittamaan kahden kappaleen encoren, joka koostui “Sorceressista” ja “Deliverancesta” eli ainoista biiseistä, jotka kuultiin myös vuoden 2017 Finlandia-talon keikalla. Vaikka jotkut fanit ovat kyllästyneet “Deliveranceen” ja Åkerfeldt esittelikin sen vitsailevasti saatesanoilla “a song you’ve heard a million times before”, tunnelma kohoaa aina kattoon kappaleen legendaarisen outron lähtiessä käyntiin, ja näin ollen se on hieno tapa päättää keikka.

Koska keikalla ei ollut käytössä istumapaikkoja, olin etukäteen pohtinut, mahtaisiko tämän myötä yleisö olla energisempi kuin Opethin edellisillä Suomen-vierailuilla Finlandia-talolla ja Kulttuuritalolla, mutta jälleen kerran yleisö tyytyi pikemminkin kuuntelemaan kunnioittavasti kuin yltymään moshpittiin. Kenties Opeth vetää tätä nykyä keikoilleen enemmän introverttejä progen ystäviä kuin armottomia tukanheiluttajia, vai mahtaako kyseessä olla jälleen vain yksi merkki metalliyleisön keski-ikäistymisestä? Joka tapauksessa tunnelma oli hyvä, enkä aistinut bändistä minkäänlaista väsymystä kuten viimeksi, kun bändi oli lentänyt Suomeen Japanista. Åkerfeldt jopa kysyi Åkessonilta, miten keikka sujui hänen mielestään, ja soolokitaristi antoi hyväksyntänsä kahden peukun voimin.

Kuten aina, Åkerfeldt viihdytti yleisöä jälleen kuivalla huumorillaan, kysellen yleisöltä tipattoman tammikuun vietosta, kutsuen itseään Ruotsin Ozzy Osbourneksi äidinkielisessä puheessaan kuuluvan Tukholma-aksenttinsa vuoksi ja vitsaillen Heritagen (2011) julkaisunsa aikoihin saamasta negatiivisesta palautteesta “Nepentheä” esitellessään. Toinen hauska hetki oli kun eräs yleisön edustaja toivoi “Bleakia”, mikä innosti bändin soittamaan biisin pääriffin ja ensimmäisen säkeistön ilman säröä. Keikan loppupuolella Åkerfeldt kuitenkin myös heittäytyi vakavaksi puhuessaan Neil Peartin kuolemasta ja osoittaessaan hänelle kunnioitusta aivan kuten The Vintage Caravan oli tehnyt aiemmin, mikä lämmitti tämän Rush-fanin sydäntä.

Black Boxin soundit olivat korviini suurimmaksi osaksi kelvolliset, vaikka rumpusoundissa olisi voinut olla enemmän potkua. Keikan visuaalinen anti kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä tämä oli ensimmäinen “tavallinen” Opeth-keikkani (pois lukien siis vuoden 2015 juhlavedon), jonka aikana lavalla oli skriinit. Vaikka animaatiot eivät olleet äärimmäisen yksityiskohtaisia, ne vahvistivat tunnelmaa hyvin (poikkeuksena “Deliverance”, jonka aikana näytetyt tähtitaivaat olivat hieman kesyä kuvitusta niin raskaalle biisille). Lavalla oli myös ylimääräisiä valoja, jotka syttyivät kynttilöiden lailla “Hope Leavesin” ajaksi, ja lopputulos oli hyvin kaunis. Toinen hieno piirre bändin lavaesiintymisessä oli se, että Åkerfeldt piti suurimman osan keikasta päässään hattua, aivan kuten In Cauda Venenumin promokuvissa.

 

Opeth on juuri nyt kovassa iskussa, julkaistuaan yhden viime vuoden parhaista levyistä, ja Åkerfeldtin flunssasta huolimatta poppoo oli hyvällä tuulella ja hyvässä soittokuosissa. Bändi on ottanut askeleen ylöspäin lavaproduktionsa suhteen, ja settilista oli tasapainoinen ja hyvin mietitty. Olin ollut pettynyt, kun “The Moor” potkittiin pois Euroopan-kiertueen ensimmäisen keikan jälkeen, mutta keikka oli yli kahden tunnin mitassaan jo valmiiksi pitkä, joten ymmärrän nyt miksi se pudotettiin pois, enkä pettynyt sen puuttumisesta huolimatta. Hieno aloitus keikkavuodelle (ja -vuosikymmenelle)!

Opethin settilista:
Intro (Livets trädgård)
1. Svekets prins
2. The Leper Affinity
3. Hjärtat vet vad handen gör
4. Harlequin Forest
5. Nepenthe
6. Moon Above, Sun Below
7. Hope Leaves
8. The Lotus Eater
9. Allting tar slut

Encore:
10. Sorceress
11. Deliverance

Kuvat: Sami Hinkkanen

Comments

comments

NO COMMENTS