OPETH w/ HEXVESSEL – Finlandia-talo, Helsinki, 16.10.2017 (suomeksi)

0
722

Opethin Sorceress-kiertue ei saapunut Suomeen viime vuonna, vaikka johtohahmo Mikael Åkerfeldt oli lupaillut bändin tulevan Helsinkiin. Onneksi Ruotsin progeilijat korvasivat tämän julkistamalla keikan Finlandia-talossa, joka oli jälleen yksi lisäys bändin konserttihistoriasta löytyvien hienojen keikkapaikkojen listaan. Mukana menossa oli myös suomalais-englantilainen psykedeelisen folk rockin sanansaattaja Hexvessel. Musicalypse oli paikalla 16. lokakuuta katsomassa, miten näiden kahden yhtyeen musiikki tulisi eloon pelkillä istumapaikoilla varustetussa salissa.

Read in English HERE!
Katso kuvagalleria TÄÄLLÄ!
Kuuntele settilistat tästä:

Vuodesta 2014 alkaen olen nähnyt tähän mennessä nähnyt Opethin aina kerran vuodessa, joten jatkoin perinnettä mielelläni. Tämä oli myös hyvä syy vierailla Finlandia-talossa ensimmäistä kertaa – Apocalyptica oli soittanut paikassa jo aiemmin, mutta kyseinen poppoo on selloineen aivan omassa kuplassaan, joten Opeth olisi ensimmäinen metallibändi, joka soittaisi konserttisalissa kitaroiden kera. Hetken aikaa Alvar Aallon arkkitehtuuria ihailtuamme menimme sisään ja aloimme odottaa illan ensimmäistä bändiä.

 

Hexvessel on yksi lukuisista bändeistä, joista olen kuullut, mutta joita en ole kuunnellut. Olin toki arvostellut keulahahmo Mat McNerneyn toisen pumpun, Grave Pleasuresin, levyn, mutta Hexvessel on tietysti aivan oma lukunsa. Vaikka Hexvesselin biisit kuulostivat mielenkiintoisilta, sen puolituntinen setti oli ohitse niin pian, että se tuntui päättyneen ennen kuin oli edes päässyt kunnolla alkuun ja jätti niin vähän tilaa luonnolliselle vuorovaikutukselle bändin ja yleisön välillä, että musiikkia oli vaikea arvioida reilusti pelkästään tämän esityksen perusteella. Lisäksi valot olivat melko staattiset ja minimalistiset, ja musiikkia varjostivat huonot soundit – PA:n äänenvoimakkuus oli niin matala, että rumpujen akustinen pauke kuului läpi ja peitti muut soittimet alleen häiritsevästi. Olin kuullut kritiikkiä Finlandia-talon akustiikkaa kohtaan, mutten tiennyt että yhdenkään bändin soundit salissa voisivat olla näin huonot. Sikäli kun sain soitosta selvää, kappaleet olivat mukavan vaihtelevia, sisältäen niin tunnelmointia kuin rokkaavuutta, ja McNerneyn robertsmithmainen ulosanti toimi yllättävän luontevasti tällaisessa musiikissa. “When I’m Dead” oli erityisesti hyvä valinta keikan lopetukseksi, sillä se oli hyvin helposti omaksuttava ja tarttuva ralli. Pitääpä tsekata Hexvesselin studiomateriaalia, jotta voin saada paremman käsityksen siitä, miltä sen musiikki kuulostaa kun puolet miksauksesta ei koostu ainoastaan rummuista.

Hexvesselin settilista:
1. Transparent Eyeball
2. Teeth of the Mountain
3. Cosmic Truth
4. Hunter’s Prayer
5. ?
6. When I’m Dead

 

Vaikka Opethin kokoonpano ja tyyli ovat vaihdelleet vuosien mittaan, yhtenä pysyvänä elementtinä bändin live show’ssa on ollut intronauhana toimiva Popol Vuhin “Through Pain to Heaven”. Iltakahdeksalta tuttu musiikki alkoi soimaan, ja basisti Martin Mendez, rumpali Martin :”Axe” Axenrot ja kosketinsoittaja Joakim Svalberg tervehtivät yleisöä ja ponkaisivat käyntiin Sorceressin nimikkoraidan. Pian mukaan liittyi Mikael Åkerfeldtin ja Fredrik Åkessonin kitaraparivaljakko, ja pääriffin jytinä alkoi. Biisi kuulosti jyräävältä kuten levylläkin, vaikka Åkerfeldt hieman pidätteli laulun suhteen eikä revitellyt raspillaan täysin palkein. Aavemaisista ääniefekteistä koostunut tauko, jonka aikana kitarat vaihtuivat toisiin, johdatteli “Ghost of Perditionin” pariin. Olin iloinen saadessani kuulla biisin uudelleen, sillä kaksi vuotta sitten Kulttuuritalolla sen ensmmäinen puolisko jäi väliin narikassa jonottaessa ja omaa paikkaa etsiessä. Svalbergin taustalaulut olivat kohdillaan ja Axenrotin takominen sinnikästä, mutta Åkerfeldtin mikrofonin alhainen volyymi teki hänen murinoistaan – mitä todennäköisimmin ensimmäisistä Finlandia-talon lavalta kuulluista sellaisista – hieman hankalasti erottuvia.

Klassikkobiisi “Demon of the Fall” – joka Åkerfeldtin mukaan oli “written in a hostel in the anus of Sweden” eli Göteborgissa – kuulosti huomattavasti paremmalta kuin viime vuoden Monsters of Rock -tapahtumassa parempien soundien ansiosta, mutta se soitettiin hieman rutiininomaisesti. Kenties Åkerfeldtin vitsailu kappaleen lievästä tylsyydestä oli freudilainen lipsahdus, jossa oli totuuden siemen, ja biisin laittaminen jäähylle pariksi vuodeksi voisi olla hyvä idea. “The Wilde Flowers” tuoreimmalta albumilta sen sijaan kuulosti tiukalta ja energiseltä, ja Åkessonin raivokas soolo ja hiljaisen levoton nostatus räjähtävään lopetukseen tekivät siitä illan kohokohdan. Pohdiskeleva “In My Time of Need” tarjosi mukavan pienen hengähdystauon, ja Svalbergin Rhodes-soolo kuulosti hyvältä studioversion slide-kitaroinnin paikalla. “Cusp of Eternity” nosti energiatasoa jälleen ylös, ja siitä on tullut vakiokappale hyvästä syystä, tarttuvuutensa ja menevyytensä vuoksi. Tästä siirryttiin suoraan brutaaliin “Heir Apparentiin”, joka oli toinen viime vuoden Monsters of Rock -keikalla huonoista soundeista kärsinyt biisi, joka sai nyt revanssin sisätiloissa. Åkesson näytti oikealta rokkijumalalta tiluttaessaan jalka monitorilĺa, ja melodinen outro oli kunniallisen kuuloinen.

Seuraavaksi oli vuorossa musiikillista huumoria, kun Åkerfeldt esitteli Napalm Death -cover “You Sufferin”, joka on tunnetusti maailman lyhyin kappale. Kun se oli soitettu, joku halusi kuulla sen uudelleen – Åkerfeldtin vastaus oli “why not?”, ja näin konserttisalissa ilmoille kajahti toinen kierros grindcorea. Genretutkiskelu jatkui “cock rockia” edustavan “Eran” voimin; tämä oli viime hetken lisäys settilistaan, jota bändi oli treenannut soundcheckissä. Arvelen kuitenkin, ettei keskivertokuulija huomannut tätä, sillä ralli vedettiin läpi tarkkuudella, ja varsinkin Axenrot oli liekeissä paukuttaessaan rumpujaan mielettömästi. Yleisön pyynnöstä Åkerfeldt tarjoili lyhyitä pätkiä “Paranoidista”, “Black Rose Immortalista” sekä “Harvestista” ennen kuin “The Drapery Falls” päätti setin kauniisti. Lopuksi perinteinen, rytmisesti riffittelevä encoreralli “Deliverance” lähetti ihmiset kotiin raskaalla jyräyksellään.

Olin hieman huolestunut Opethin saliäänestä etukäteen Hexvesselin kehnojen soundien vuoksi, mutta lopulta se kuulosti kelvolliselta, vaikka laulu oli alussa hieman hiljalla. Valoshow oli huoliteltu, ja erityisesti seinille heijastuneet kuviot “Demon of the Fallin” aikana näyttivät upeilta. Valitettavasti maanantai-ilta, suomalainen yleisö ja istumapaikat osoittautuivat kohtalokkaaksi yhdistelmäksi energian kannalta, vaikka tupa oli melkein täynnä. “Sorceressin” aikana yleisössä vallinnut täysi äänettömyys hiljaisimmissakin kohdissa oli hieman vaivaannuttavaa, ja myöhemminkin Åkessonin piti rohkaista ihmisiä taputtamaan mukana. Ennen “In My Time of Needia” Åkerfeldt ilmoitti, että yhdessä kohtaa hän lopettaisi laulamisen hetkeksi ja siirtäisi vastuun yleisölle, mutta tästä huolimatta yhteislaulu jäi hyvin vaatimattomaksi. Onneksi aplodit kuitenkin muuttuivat innokkaammiksi illan edetessä, ja yleisö oli hieman paremmin läsnä, vaikkei heiluvia päitä ja nyrkkejä näkynytkään kuin yhden käden sormilla laskettava määrä. Åkerfeldtin vitsit ja tarinat saivat kuitenkin monessa kohtaa aikaan naurunremakan, mikä niin ikään rikkoi jäätä: kerskailtuaan perinteiseen tapaansa Ruotsin olevan Suomea parempi jääkiekossa, hän myönsi ettei osaa edes luistella itse ja muisteli lapsuutensa urheiluaikojen kohokohdan olleen banaanijäätelöpaketin voittaminen palkintona parhaan pelaajan tittelistä hänen ollessaan jalkapallojoukkueen maalivahtina. Hän kertoi myös onnettoman tarinan 5-minuuttisen leikatun version sisältävästä “The Drapery Falls” -CD-singlestä, jonka julkaisua Opethin silloinen levy-yhtiö Amerikassa ajoi eteenpäin, vaikka miehellä itsellään oli epäilyksiä kappaleen radioystävällisyydestä.

 

Progressiivinen metalli ei ole musiikkia, jota Finlandia-talossa kuulee turhan usein, joten Opethin keikka oli ehdottomasti omalaatuinen kokemus. Oli harmillista, että ympäristö oli hieman turhan steriili yleisön läsnäolon kannalta – Kulttuuritalo oli parempi paikka kaksi vuotta sitten tässä mielessä, sillä sali ei koostunut kokonaan istumapaikoista. Vaikka bändi soitti hyvin ja yritti parhaansa, vastakaiun puute varmasti söi hieman innostusta. Lisäksi Åkerfeldt myönsi olevansa hieman väsynyt, sillä bändi oli soittanut Japanissa vain kakdi päivää aiemmin, ja tämä heijastui hieman hänen esiintymiseensä. Vaikka keikka oli musiikillisilta ansioiltaan hyvä kokemus, toivon mukaan Opeth soittaa ensi kerralla jälleen klub(e)issa – ensimmäinen Opeth-keikkani Tampereen Pakkahuoneella vuonna 2014 on yhä suosikkini, koska tuolloin seä bändillä että yleisöllä oli lämmin tunnelma, ja energisyys näkyi moshpittien ja lukuisien heiluvien päiden muodossa. Ehkä myös sapattivuosi, josta Åkerfeldt on puhunut, sekä pieni settilistan uudistaminen voisivat tehdä terää, sillä bändin jäsenillä oli selvästi eniten hauskaa uudempaa tuotantoa soittaessa. Oli miten oli, Opethin keikat ovat aina näkemisen arvoisia jo pelkästään mahtavan soiton ja Åkerfeldtin komiikan ansiosta.

Opethin settilista:
1. Sorceress
2. Ghost of Perdition
3. Demon of the Fall
4. The Wilde Flowers
5. In My Time of Need
6. Cusp of Eternity
7. Heir Apparent
8. You Suffer (Napalm Death -cover)
9. You Suffer (Napalm Death -cover)
10. Era
11. The Drapery Falls

Encore:
12. Deliverance

Kuvat: Charlotta Rajala

Comments

comments

NO COMMENTS