OPETH – Kulttuuritalo, Helsinki, 06.10.2015 (suomeksi)

0
862

Viime vuoden marraskuussa Opeth ilmoitti soittavansa 25-vuotisjuhlakeikan Lontoossa lokakuussa 2015. Opethin edelliseen juhlakiertueeseen (Evolution XX vuonna 2010) sisältyi vain noin kädellisen verran päivämääriä, enkä voinut edes haaveilla Helsingin-keikasta. Esiintymisiä julkistettiin kuitenkin lisää pikkuhiljaa ja lopulta keikka Helsingissä varmistui lokakuun 6. päivälle. Ghost Reveries (2005) on suosikkialbumini Opethilta, joten olin innoissani päästessäni kuulemaan sen kokonaan, ja ruotsalaisten muusta progeilevasta tuotannosta kappaleita sisältävä toinen setti olisi vielä kirsikkana syntymäpäiväkakun päällä.

Julkisen liikenteen kanssa sähläämisen vuoksi en kerennyt Kulttuuritalolle ennen kuin kymmenisen minuuttia ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa. En ollut kuitenkaan ainut mattimyöhäinen, sillä keikkapaikan ulkopuolella oli yhä pitkä jono. Narikkajono oli tuskallisen pitkä, mutta onneksi bändi vaikutti ottavan huomioon myöhään saapuneet ja nousi lavalle vasta noin 19:10. Löysin oman istumapaikkani vihdoin ”Ghost of Perditionin” puolivälissä. Tämä kerta Kulttuuritalolla oli erilainen kuin elokuun Dream Theater -keikka, jolla minulla oli ollut seisomapaikka. Talo oli täynnä väkeä, joten keikkaan oli selvästi kiinnostusta.

Odotetusti Ghost Reveries -setti ei ollut pettymys, vaikka ennen ”Beneath the Mirea” keulahahmo Mikael Åkerfeldt varoitti biisin menneen huonosti, kun se soitettiin ensi kertaa kiertueen avauskeikalla Tukholmassa. Vaikka tämä oli vasta toinen esiintyminen, en huomannut mitään merkittäviä soittomokia, mikä kertoo jotain yhtyeen muusikoiden taidoista. Niistä puheen ollen, psykedeelinen ”Atonement” päättyi pidennettyyn jamiin, jonka aikana kosketinsoittaja Joakim Svalberg ja kitaristi Fredrik Åkesson pääsivät näyttämään kyntensä upeiden soolojen parissa.

Erityisesti odottamani hetki oli ”Harlequin Forest”, joka on suosikkibiisini albumilla. Bändi hoiti raskaan ja rytmisen lopetuksen onnistuneesti ja suureksi yllätyksekseni soitti myös piiloraidan ”Reverie”, joka kuullaan levyllä ennen ”Harlequin Forestia”. Rummuton balladi ”Hours of Wealth” antoi Åkerfeldtille mahdollisuuden esitellä sielukasta lauluaan ja kitaransoittoaan. Pirullinen videoraita ”The Grand Conjuration” vaikutti olevan monille levyn viimeinen hyvä kappale, sillä lukuisat ihmiset suuntasivat ulos salista aliarvostetun lopetuskappaleen ”Isolation Years” aikana – saisivat hävetä! Tämän kappaleen jälkeen oli puolituntisen tauon aika.

Keikan alussa Åkerfeldt oli vitsaillut arvelevansa kaikkien katsoneen toisenkin setin sisällön netistä. En ollut kuitenkaan antautunut kiusaukselle, koska halusin settilistan yllättävän minut. Ensimmäinen väliajan jälkeinen kappale oli ”Eternal Rains WIll Come”, joka oli ollut jokaisen Opeth-keikan avausbiisinä jo lähes vuoden ajan. Tyypilliseen tapaan sitä seurasi ”Cusp of Eternity”, josta vaikuttaa tulleen hyvä livekappale suoraviivaisen draivinsa ansiosta. Pitkän säröurkunuotin jälkeen bändi siirtyi ”The Leper Affinityyn” klassikkolevy Blackwater Parkilta (2001). Biisi sai päät heilumaan ja oli selvästi yleisön odottama, mutta valitettavasti tuplabasariosuudet kulkivat rumpali Martin ”Axe” Axenrotilta melko hitaasti, mikä söi hieman kappaleen raivokkuutta.

Rauhallinen mutta uhkaava ”To Rid the Disease” oli hyvä valinta soitettavaksi Kulttuuritalon kaltaisessa paikassa ja Åkessonin taustalaulut sujuivat hienosti. ”I Feel the Dark” oli illan ensimmäinen oikea yllätys, sillä sitä ei ollut soitettu aiemmin tänä vuonna ja se kuulosti odotettua raskaammalta, vaikkei ollutkaan hitti metallifanien keskuudessa. Sitä seurasi jälleen yksi uusi kappale, ”Voice of Treason”. Åkerfeldt varoitti tämänkin kappaleen kuulostavan mahdollisesti surkealta, tällä kertaa siksi ettei mukana ollut orkesteria. Biisin kliimaksi kuulosti hyvältä livenä, mutta jotain kieltämättä jäi uupumaan jousien puutteen vuoksi. Seuraavaksi oli vuorossa illan toinen iso yllätys, ”Master’s Apprentices”. Olin olettanut bändin edustavan Deliverancea (2002) tuttuun tapaan sen nimikkoraidalla, mutta oli hienoa kuulla tämä Morbid Angelia ja Beatlesia yhdistelevä kappale, joka sattuu olemaan yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Siksi olikin pettymys, kun yhtye kiitti ja poistui lavalta, juuri energian kohottua.

Encoren odotus ei ollut pitkä, koska Åkerfeldtin piti omien sanojensa mukaan käydä vessassa. Bändin esittelyn aikana kuultiin Martin Mendezin bassosoolo, ja Åkerfeldt esitteli itsensä Åkena, vastauksena jatkuviin ”Åke!”-huutoihin. Tämän jälkeen yleisö vastasi ”The Lotus Eaterin” tuttuun alkuhyräilyyn raikuvin suosionosoituksin. Vaikka skitsofreeninen kappale olikin hyvä, olin kuullut sen jo vuotta aikaisemmin, ja ”Demon of the Fallin” kaltainen klassikko olisi ollut parempi lopetus.

Lähdin keikalta ristiriitaisin tuntein settilistan vuoksi: tämän oli tarkoitus olla 25-vuotiskeikka, mutta 90-luvulta ei soitettu mitään. Suolaa haavoihin lisäsi se, että tapahtuman Facebook-sivulla oli ilmoitettu toisen setin kestävän 120 minuuttia, mutta Opeth soitti vain tunnin ja 20 minuuttia väliajan jälkeen. Puolituntisen väliajan jälkeen bändin olisi luullut jaksavan soittaa vielä kaksi tuntia, varsinkin kun Rushin ja Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet pitävät lyhyempiä taukoja, vaikka niiden jäsenet ovat vanhempia ja soittavat teknisempää musiikkia.

Plussana mainittakoon, että keikan visuaalinen puoli oli hieno, sillä lavalla oli iso ruutu, jolla näytettiin videoita ja kuvia jokaisen kappaleen aikana. Ne olivat suurimmaksi osaksi animoituja kuvioita tai palasia Travis Smithin kansitaiteesta, ja ”The Grand Conjurationin” aikana näytettiin still-kuvia kappaleen musiikkivideosta – ei mitään prameaa, mutta kuvitukset palvelivat tarkoitustaan tehostamalla esitystä. Ensimmäisen setin aikana lavalla oli myös kynttilöitä, jotka toivat lisää tunnelmaa.

Opeth soitti hyvin, mutta bändin jäsenet vaikuttivat vähemmän rennoilta kuin viime vuonna Tampereen Pakkahuoneella. Tämä oli luultavasti alkukankeutta, koska kiertuetta oli takana vain yhden esiintymisen verran. Kulttuuritalon vähemmän intiimi ympäristö sopi pehmeämpiin kappaleisiin ja osiin, mutta raskas materiaali ja vuorovaikutus bändin ja yleisön välillä kärsivät. Onneksi Åkerfeldtin huumori ei ollut kateissa, sillä hän sanoi, että yhtyeen takahuonekäyttäytyminen on kesyä Mötley Crüeen verrattuna: hän oli juonut vain kupillisen kahvia väliajalla. ”Åke” kertoi myös saaneensa fanilahjan, mutta se oli Tasavallan Presidentti -levy, joka hänellä oli jo hyllyssään. Hän vinkkasi etsivänsä alkuperäispainoksia kahdesta Haikaran albumista – suomiprogen ystävät, huomio!

Keikka oli kaikkiaan hyvä, mutta valitettavasti toinen puolisko ei yltänyt Ghost Reveries -setin loistoon. Bändi olisi voinut soittaa ainakin jotain My Arms, Your Hearselta (1998) ja Still Lifeltä (1999) kolmen Pale Communion -raidan sijaan. Pidän myös uudemmasta Opethista, mutta tuo oli liikaa setissä, jonka oli tarkoitus olla yhtyeen koko uran kattava. Hitto vieköön, jopa varsinaisella Pale Communion -kiertueella kuultiin enemmän vanhoja biisejä! Täytyy kuitenkin sanoa, että on aina mukavaa nähdä Opeth soittamassa dynaamista ja seikkailukasta musiikkiaan livenä, vaikkei settilista olisikaan ihanteellinen ja keikkapaikka kaikkein soveliain.

Settilista:
1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Väliaika
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master’s Apprentices

Encore:
16. The Lotus Eater

Teksti: Ville Karttunen

Comments

comments

NO COMMENTS