NUMMIROCK – Nummijärvi, Kauhajoki, 20-23.6.2018 (suomeksi)

0
349

Juhannus on monelle suomalaiselle yhdessä joulun kanssa vuoden pyhin juhla. Kauhajoella Nummijärven rannalla vietettävä Nummirock on tarjonnut vaihtoehdon rauhalliselle mökkiviikonlopulle jo yli 30 vuoden ajan, ja vuosien saatossa tapahtumasta on muodostunut sen osallistujille käsite: Nummeen saavutaan jopa useita päiviä ennen festivaalin alkua, leirintäalue raikaa koko juhannusviikon, ja jos bändejä näkee vaikka kolmekin, se on aika hyvä suoritus. Tämän kesän festivaali oli allekirjoittaneelle jo kymmenes, ja automatka Helsingistä Pohjanmaalle pääsi alkamaan keskiviikkoaamupäivällä.

 

KESKIVIIKKO
Silloin kun minä olin nuori, Nummirock oli varovaisesti kolmipäiväinen festari: torstai-iltana kaljateltassa soitti muutama bändi ja varsinaisia festaripäiviä oli kaksi. Pari vuotta sitten Nummirock päätti 30-vuotisjuhlansa kunniaksi laajentua nelipäiväiseksi, joten kaljatelttaillan virkaa toimittaa nykyään keskiviikko. Festivaalin sai kunnian avata mikkeliläinen Hanging Garden; käyttämättömiä mahdollisuuksia nähdä bändi livenä on vuosien saatossa ollut useita, joten päätin käydä viimein katsastamassa mistä on kyse, ja tunnin slotti sujahtikin kuin huomaamatta. Hanging Gardenin melodinen doom metal ei sinänsä ole mitään kaikkein omaperäisintä musiikkia, mutta sävellys- ja sovitusratkaisut ovat varsin tyylitajuisia ja lavapresenssi erittäin hyvä.

Nummirockin juhlinnassa on kyse optimoinnista, joten oululaisen Verikalvan keikka oli pakko laittaa skip-osastoon, mutta Barathrumia oli pakko mennä katsomaan. Parilla muullakin festaroijalla taisi olla sama suunnitelma, sillä keikan alkaessa kaljateltta oli niin täynnä, että oli vaikeuksia mahtua sekaan, lavalle näkemisestä puhumattakaan. Barathrum on omanlaisensa suomalainen legenda: bändin entisten jäsenten lista on nälkävuoden mittainen, mutta Janne ”Demonos” Sovan luotsaama ryhmä on puskenut jo yli 25 vuotta mukavan tasalaatuista keskitempoista black metalia. Edellisellä kerralla Barathrumin nähdessäni Sova joutui vetämään keikan jalkapuolena pyörätuolista, mutta tällä kertaa mies oli täydessä iskussa, ja bändi muutenkin selkeästi paremmassa vedossa kuin pari vuotta sitten. Settilistassa operoitiin aina ensimmäisistä demoista uusimpaan Fanatiko-levyyn (2017) asti, ja ”Last Day in Heavenin” kaltaiset klassikot olivat luonnollisesti mukana. Sovan sanojen mukaan tämä oli miehen yhdeksästoista Nummirock, joten ei voi kuin hattua nostaa!

TORSTAI
Torstaipäivä valkeni puolipilvisenä, ja loppuviikolle harmillisesti luvatut sateet eivät ainakaan vielä antaneet kuulua itsestään. Päivällä oli hyvää aikaa käydä uimassa rantaleirinnän puolella, eikä Nummijärven vesi pettänyt tälläkään kertaa: aivan yhtä kylmäähän se oli kuin viime vuonnakin. Leirissä oli muutama tunti aikaa nostattaa juhlafiilistä päivän ensimmäistä bändiä, Kalmahia, varten, mutta jaksaminen huoletti toden teolla, sillä pyöritteli aikataulua miten päin tahansa, vaikutti siltä että lähes jokainen bändi olisi katsomisen arvoinen.

Kalmah

Kalmah korkkasi torstaipäivän Inferno-lavalla kolmelta. Bändi päätti ottaa suoraan luulot pois ”Swamphell”-klassikollaan, mutta keikan alkupuolen tehot hupenivat täysin olemattomaan miksaukseen; kuulosti aivan kuin lavaääni olisi työnnetty takaisin PA:han sellaisenaan. Tilannetta kuitenkin paikkasivat vokalisti Pekka Kokon aina yhtä jäätävät lavaspiikkivitsit sekä se fakta, että Kalmah voi soittaa keikalla käytännössä mitä tahansa, ja jokainen biisi on silti hitti. Tuore Palo-levy oli setissä mukavasti edustettuna, ja vaikka levy on tuntunut jakavan mielipiteitä, on se mielestäni ehdottomasti hyvä jatko bändin jo valmiiksi kovatasoiseen diskografiaan. Setti päätettiin perinteisesti debyyttilevyn ”Hadesiin”. Kyllähän tuo kelpasi taas kerran!

Havukruunu tuli nähtyä jo edelliskuussa Steelfesteillä, ja tuolloin vaikutuksen tehnyt bändi veivasi Kaaos-stagella tällä kertaa jopa kovemmalla intensiteetillä. Katsoin setistä muutaman ensimmäisen biisin, minkä jälkeen oli pakko vetäytyä leirintään varikkopysähdykselle, mutta setin alkupuolella soitettu uunituore ”Ja kohta on yö” antaa selkeästi odottaa kovaa jatkoa viimevuotiselle Kelle surut soi-levylle.

Medeia

Tamperelainen Medeia oli Inferno-lavalla kovan paikan edessä. Bändi menetti muutama vuosi sitten vokalistinsa Keijo Niinimaan muille kiireilleen, ja paikkaamaan napattiin Youtubeen Medeian biiseistä vokaalicovereita tehtaillut Frans Aalto. Medeia avasi Nummirockin päälavan vuonna 2014 Aallon kanssa, ja tuolloin miehen oleilu lavalla oli vielä kovin varovaista. Medeia on aivan loistava bändi, joten odotin innolla miten Aalto on kehittynyt esiintyjänä… ja joudun valitettavasti toteamaan, ettei kovinkaan paljoa. Örisijänä Aalto on ehdottomasti Niinimaan veroinen mies, mutta kaikenlainen kontakti yleisön kanssa tuntuu olevan todella vaikeaa: välispiikit olivat vähän vaivaannuttavia anteeksipyyteleväisyydessään, mutta jokainen paikallaolija kyllä suhtautui bändiin täysin vakavasti, joten hommaa ei olisi tarvinnut lyödä läskiksi. Koko muu bändi veti totutun antaumuksella ja settilista oli mainio, joten kyllä keikka oli kokonaisuutena plussan puolella. Keikan aikana nähtiin myös viikonlopun ehdoton idiotismiesitys, kun joku sankari tumppasi palavan röökin lavan lähellä olevaan onttoon koivunkantoon. Sammutushetkellä onkalo savusi jo hyvää tahtia ja sisäpuoli oli hiiltynyt täysin. Vähän niitä valoja päälle, jooko?

Mors Subita

Ennen pyörähdystä leirissä tarkastelin parin biisin ajan Mors Subitaa Kaaos-lavalla. Jätkien lavapresenssi sekä biisimateriaali ovat selkeästi tikissä, mutta kiinnostavuus itselleni täysin nollassa – jos olisin ollut 10 vuotta nuorempi, olisi bändin äkäinen melodeath varmasti kolissut ihan täysillä. The Unguided oli myös pakko skipata, jotta paukut jaksaisi laittaa kouvolalaiseen Red Moon Architectiin. Tihkusade oli alkanut jo paria tuntia aiemmin, joten puitteet bändin laahaavalle doom metalille olivat täydelliset, ja vaikka paikalla ei mitään yleisöryntäystä nähtykään, keikka oli silti erittäin hyvä. Ville Rutasen ja Anni Viljasen vokaalit toimivat loistavasti yhteen, ja Viljanen oli kerrankin asemoitunut lavalla eturiviin, sillä hän on ehdottomasti bändin soundin ytimessä. Myös Jukka ”Suomen levein haara-asento” Jauhiainen oli basson varressa kunnioitettava ilmestys jälleen kerran. Red Moon Architectin tsekkaaminen on hitaasta musiikista pitäville ehdottoman suositeltavaa.

Alestorm

Sitten vuorossa olikin todennäköisesti tämän vuoden Nummirockin odotetuinta tavaraa. Alestormia on toivottu Nummeen vuosien ajan, ja viime vuonna aiheesta perustettiin jopa adressi. Nyt skotlantilaisviisikko saatiin viimein paikalle, ja bändi paukuttelikin tunnin settinsä miltei hurmioituneelle festarikansalle tukevassa tihkusateessa. Bändin täysin pöhelöt merirosvoaiheiset rallit osattiin selkeästi ulkoa, ja on perusteltua olettaa että osa yleisöstä oli tullut paikalle vain Alestormin takia. Olen nähnyt bändin ensimmäistä kertaa lähes 10 vuotta sitten, ja kehitystä on selkeästi tapahtunut, sillä tuolloin meininki lavalla oli lähinnä surkuhupaisaa koheltamista, siinä missä Christopher Bowesin johtama ryhmä on tätä nykyä täysiverinen bilebändi. Settilistassa mentiin mukavasti laidasta laitaan, ja debyyttilevy Captain Morgan’s Revengen (2008) nimiraita kuuluu allekirjoittaneen mieliksi edelleen vakiokalustoon. Myös Taio Cruz -cover ”Hangover” kuultiin. Keikan loppuvaiheessa Alestormin roudari heitti yleisöön jättikokoisen kumiankkavesilelun, ja se lenteli ympäri lavan edustaa sen verran railakkaasti, että keikan lopussa ilmaa ei tainnut olla yhtään jäljellä. Alestorm on hyvä esimerkki bändistä, jota on turha yrittääkään ottaa vakavasti. Fuck you with a fucking anchor indeed!

Fear of Domination

Olin ennen festareita asennoitunut katsomaan myös Demonic Death Judgen keikan, mutta Alestorm veti mehut sen verran finaaliin, että seuraava tunti oli pakko käyttää iloliemitankkaukseen leirissä. Yhdeltätoista tie vei kuitenkin takaisin alueelle, sillä Septicfleshiä ei kuitenkaan kehdannut missata. Vokalisti-basisti Spiros Antoniou oli telonut toisen kätensä, mutta soitti keikan ihailtavasti käsi paketissa – tosin jos totta puhutaan, vapaa E-kieli tuntuu olevan Septicfleshin biiseissä hallitsevassa osassa. Mies on kuitenkin loistava esiintyjä ja bändin keulakuva. Bändin tunnin slotti meni kuin siivillä pienessä vesisateessakin, sillä diskografiasta löytyy mistä valita: ”The Vampire from Nazareth”, ”Pyramid God”, ”Communion”, ”Anubis”, ”Dark Art”… todella kovia ralleja kautta linjan. Orkestraatiot pauhasivat ja bändiin muutama vuosi sitten Decapitatedista loikannut rumpali Krimh piti paketin tiukasti kasassa. Erittäin kova!

Moonsorrow

Koska Nummirock teki nappivalinnan asettaessaan Suomen kovimman bändin, Moonsorrow’n, torstain viimeiseksi esiintyjäksi, oli Fear of Dominationin kohtalona joutua skipatuksi. Keikalta ei kuulemma kuitenkaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ollut puuttunut, sillä Sara Strömmer oli ottanut vahingossa potkun naamaan ja perkussionisti Miikki Kunttu hypännyt yleisöön vain laskeutuakseen suoraan nummijärveläiseen juurakkoon. Yhdeltä yöllä Inferno-lavan alue oli aivan täynnä Moonsorrow’n aloittaessa settinsä osuvasti Verisäkeiden (2005) ”Pimeällä” ja jatkaen Jumalten ajan (2016) ”Ruttolehtoon” ja ”Suden tuntiin”. Bändin keikoilla katoaa aina ajantaju täysin, sillä kun tähän laitetaan vielä seuraavana soitettu ”Kivenkantaja” päälle, niin nautintoa oli kestänyt jo lähemmäs kolmen vartin ajan. Keikka oli silti kaikkea muuta kuin ohi, sillä perään soitettiin vielä toistaiseksi harvoin livenä kuultu ”Mimisbrunn” sekä Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn (2011) päätösjärkäle ”Kuolleiden maa” – molemmat päälle vartin mittaisia teoksia. Ihokarvat muistuttivat pulloharjaa jo tässä vaiheessa, mutta bändi palasi vielä lavalle soittamaan encorena ”Sankaritarinan”. Tähän oli hieno päättää Nummirockin torstai-ilta.

 

PERJANTAI
Torstaina alkanut vesisade jatkui läpi yön, ja perjantaina metsäleirintäalue oli erittäin märkä. Huono sää ei missään tapauksessa ole Nummirockissa ennenkään estänyt juhlimista, mutta tällä kertaa oltaisiin voitu päästä vähemmälläkin: teltan pohjapressussa ollut reikä oli tulvinut aamun aikana telttaan sisälle, ja paremman puoliskon vaatekassi oli imenyt kaiken veden sisäänsä. Vaatteiden vaihtaminen onkin täysin yliarvostettua. Vettä oli kasaantunut mitään imemättömän hiekkamaan päälle lätäköiksi asti, joten ennen bänditarjonnan katsastamista oli pakko alkaa lapiohommiin ja kaivamaan ojia telttojen ympärille. Inferno-lavan ensimmäinen bändi, Barbe-Q-Barbies, ehti säätämisen vuoksi mennä ohi.

Vixen

Voin vain ihmetellä, mistä Nummirockin promoottori Tero Viertola oli onnistunut kaivamaan jenkkiläisen Vixenin esiintymään. Jo 80-luvulla perustettu ja – toivottavasti tätä ei tarvitse kohta enää mainita – pelkästään naisista koostuva tukkahevibändi on käynyt Suomessa viimeksi ilmeisesti vuonna 2006, joten asiasta täytyi käydä ottamassa selvää. Vesisade oli todennäköisesti rokottanut yleisön määrää rankalla kädellä, mutta bändi tästä viis veisasi ja vastasi keikallaan viikonlopun positiivisimmasta yllätyksestä. Bändin rallit kestävät vertailua oikeastaan mihin tahansa 80- tai 90-luvun hard rock –aktin materiaaliin, joten pistää miettimään, miten ”Rev It Upin”, ”Cryin’in” tai ”Edge of a Broken Heartin” kaltaiset hitit eivät soi kerran tunnissa Radio Novalla Bon Jovien ja vastaavien seassa. Vielä kun ottaa huomioon rouvien kovan soitto- ja esiintymistaidon, voisi Vixenillä kuvitella olevan enemmänkin tilausta kotimaan rock-tapahtumissa. Bändi myös talloi Deep Purplen ja Beatlesin varpaille naittamalla ”I Want You to Rock Me” –kappaleensa perään mielestäni ihan ansiokkaat versiot ”Perfect Stangersista” sekä ”Come Togetherista”. Poistuin keikalta leveä hymy naamalla: erittäin kova, ei mahda minkään.

Rytmihäiriö

Päätin käydä rannassa vilkaisemassa nuoren rässibändi Maniac Abductorin keikkaa ennen paluuta leiriin. Meno lavalla oli selkeästi kova, joskin genren kaikki mahdolliset kliseet oli apinoitu mukaan visuaaliseen ilmeeseen. Yleisöön tuntui toimivan, mutta itse tyydyin toteamaan että thrash metal on edelleen aika turhaa musiikkia. Leirissä viihtyi mainiosti myös seuraavana Inferno-lavalla vuorossa olleen Rytmihäiriön ajan; kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

”Power metal on aina vähintään siedettävää livemusiikkia”, ajattelin kävellessäni kohti päälavaa, tarkoituksenani seurata hetkisen aikaa Beast in Blackin keikkaa. Battle Beastista pihalle potkitun Anton Kabasen uusi bändi julkaisi viime vuonna jonkin verran kehuja saaneen Berserker-debyyttinsä, ja tälle vuodelle on myyty hyvä määrä festarikeikkoja. Juustoisuuden määrässä ei ainakaan olla kitsasteltu, sillä Beast in Blackin materiaali on juuri niin mahtipontista sankaripoweria kuin olla voi. Bändi kannattaa kuitenkin käydä katsastamassa ainakin kerran livenä jo pelkästään kreikkalaislaulaja Yannis Papadopoulosin takia: miehen ääni ja ääniala ovat aivan käsittämättömän hienoa kuultavaa. Berserkerin kappaleiden lisäksi settiin oli ujutettu mukaan Kabasen säveltämiä Battle Beast –ralleja – jos kumpaakaan bändiä ei olisi aiemmin kuullut, ei eroa olisi mitenkään voinut huomata, sen verran konventionaalinen säveltäjä Kabanen taitaa olla. Beast in Blackia joko diggailee tai vihaa, mutta viihdyttävä liveakti se on silti.

Sodom

Juutuin leiriin sen verran tehokkaasti, että vaikka kotimainen synthwave-poppoo Megahammer oli tarkoitus käydä katsomassa, pääsin takaisin alueelle vasta seuraavana vuorossa olleen Sodomin alkuun. Saksalaisen pitkän linjan thrash-partion slotti osui perjantain pahimpaan tuulenpuuskaan, mutta paikalla oli sen verran paljon säästä piittaamatonta porukkaa, että Sodom taisi olla päivän odotetuin bändi. Keulahahmo Tom Angelripper päätti taannoin antaa potkut koko muulle bändille, joten keikan toimivuus etukäteen tuntui olevan hieman kysymysmerkki. Ne pari-kolme ekaa rallia, jotka jaksoin katsoa, ainakin tuntuivat toimivan kohtuullisen hyvin, mutta bändiin vuosikymmenten tauon jälkeen palannut Frank Blackfire ei kuulemma ollut setin loppupuolella pysynyt tolpillaan. Poistuin paikalta melko nopeasti, sillä päälavan anniskelussa oli kiinnostavampaa katsottavaa: illan toinen synthwave-bändi Nightstop oli jo täydessä vauhdissa oman settinsä kanssa. Liekö säätilalla ollut vaikutusta, mutta teltassa oli paikoitellen jopa tungosta ja meininki hyvinkin isollaan. Bändi soittikin tietyllä tavalla illan kovimman keikan.

Saxon

Brittiläinen heavy-legenda Saxon oli vuorossa päälavalla. Jos Sodom otti naamalleen päivän kovimmat tuulet, taisi Saxon kärsiä kovimmasta vesisateesta. Bändin kokoon nähden yleisöä oli tämän takia uskaltautunut paikalle miltei harmittavan vähän, mutta bändi ei tästä piitannut, vaan paukutti tunnin ja vartin settinsä vuosikymmenten tuomalla varmuudella. En ehtinyt katsoa keikasta kuin kolmasosan, mutta jo tuona aikana oli selvää että Saxon on todella kovassa kunnossa, ja Bill Byfordin lauluääni oli edelleen tallessa, vaikka mies lähenteleekin jo seitsemääkymmentä.

Pikaisen leirivisiitin jälkeen vuorossa oli Kaaos-lavan päivän viimeinen bändi, kotimainen Barren Earth. Esimerkiksi Amorphis-, Moonsorrow- ja Kreator-miehistä koostuvasta proge-melodödis-doom –bändistä voinee puhua jonkinlaisena superkokoonpanona, mutta bändin todellinen pihvi on viimeisten kahden levyn ajan mukana ollut Hamferð-laulaja Jón Aldará, joka taitaa suvereenisti sekä örinän että puhtaat vokaalit. Olen nähnyt bändin viimeksi vuonna 2012 edellisen vokalistinsa kanssa, joten uusintayritys oli aiheellinen, sillä uusin A Complex of Cages -levy on miltei hävyttömän kova. Vesisade oli karsinut yleisömäärän vain muutamaankymmeneen ihmiseen, mutta toimihan tämä silti ja kovaa! Aldará veisteli välispiikissään tilanteen olevan suomalaisin ikinä: metsä, järvi, ihmiset ovat kännissä… mies väitti jopa tuoneensa sään mukanaan Färsaarilta. Virvokevalintana Aldarálla oli Gambina, ja mies saikin raikuvat aplodit yleisöstä, kun pullo vilahti ensimmäistä kertaa lavalla – liekö kitaristi Perttilällä ollut vaikutusta asiaan, soittihan Rytmihäiriö aiemmin samana päivänä? Barren Earth esiintyi Nummirockissa tuuraavan kitaristi Kimmo Korhosen kanssa, sillä Sami Yli-Sirniö oli samaan aikaan lavalla Kööpenhaminassa Kreatorin kanssa.

Abbath

Ruotsin black metal –jyrä Tsjuderin aloitellessa keikkaansa Inferno-lavan edusta kumisi tyhjyyttään, mutta täyttyi nopeasti bändin päästyä vauhtiin. Bändi ei tunnu olevan yhtä tunnettu kuin vaikkapa maanmiehensä Dark Funeral tai Marduk, vaikkei kalpenekaan tyylillisesti kummallekaan, minkä lisäksi Tsjuder on kyllä vielä astetta äkäisempää tavaraa. Keikan aikana kohdalle osuivat viikonlopun ilmeisesti ainoat tekniset ongelmat, kun kitaristi Draugluinin langaton lähetin sanoi hetkiseksi sopimuksensa irti. Bändi piti lyhyen palaverin, jonka jälkeen mentiin pari biisiä pelkän basson ja rumpujen voimin. Inferno-lava tuo selkeästi pahaa onnea black metal –bändeille, sillä 2008 Watainin keikalla bassokaappi pimeni vastaavasti.

Perjantain viimeisenä päälavan valloitti Abbath. Entisen Immortal-vokalistin sooloprojekti on tämänhetkisessä metallikentässä niitä asioita, joiden tarpeellisuudesta en ole täysin varma. Miehen eponyymi soololevy ei ollut kovin kummoinen suoritus, ja jo etukäteen oli varmaa, että setissä kuultaisiin myös Immortal-kamaa. Keikka oli kyllä erittäin viihdyttävä, muttei pelkästään hyvällä tavalla: Abbathin meno lavalla oli eleitä myöten identtistä Immortal-aikoihin verrattuna, minkä lisäksi miehen välispiikeistä ei oikein ottanut tolkkua, sen verran paksua mongerrusta ne olivat. Paikoitellen läsnä oli vahvakin Abbath plays Immortal –fiilis, sillä pesäeroa soolomateriaaliin ei juuri tehty. Keikan soundit olivat myös kalja-alueelle aika suttuiset. Siltikin, ”In My Kingdom Coldin”, ”One by Onen” ja ”Tyrantsin” kuuleminen livenä jossain muodossa lämmittää aina mieltä, joten kyllähän Abbathia katsoi mieluummin kuin turpaansa otti. Suomalaisittain oli myös mukavaa seurata tällä hetkellä Abbathin bändissä soittavan rumpalivelho Ukri Suvilehdon työskentelyä setin takana.

Jälleen kerran kuolleista heränneen Before the Dawnin tsekkaaminen olisi Inferno-lavan viimeisenä bändinä ollut tavallaan suotavaa, mutta Tuomas Saukkosen liukuhihna-melodeath ei ole aiheuttanut itselleni koskaan kummoisia tuntemuksia, joten perjantai oli hyvä julistaa valmiiksi Abbathin jälkeen ja lähteä nukkumaan.

 

LAUANTAI

Hevisaurus – Milli Pilli

”Eihän tänään oo mitään muuta ku Hevisaurus!” tuntui olevan yleinen hokema metsäleirissä lauantaipäivänä. Nummirockin legendaarisessa Darraslotissa eli lauantaina päälavalla ensimmäisenä oli tänä vuonna lapsille suunnattu dinosaurushevibändi, koska Hevisaurus oli voittanut festivaalin Facebook-äänestyksen ylivoimaisesti. Nummirock oli myös tajunnut ottaa tilanteesta kaiken irti myymällä erillisiä perhelippuja, jotka oikeuttivat sisäänpääsyyn bändialueelle vain iltapäiväneljään asti. Paikalle oli tuotu kaksi pomppulinnaa, hattaralaite ja vaikka mitä muuta kivaa perheen pienimmille, ja kaikille jaettiin myös musta Nummirock-ilmapallo.

Alkuiltapäivä meni rehellisesti leirissä pohjia ottaessa, joten ennen Hevisaurusta Inferno-lavalla soittanut One Desire lipsahti ohi – bändin musiikki kantautui leiriin asti ja kuulosti ihan mukiinmenevältä meloheviltä. Kun pääsimme alueelle asti, näky oli sydäntälämmittävä: jo etukäteen oli selvää, että Hevisauruksella olisi viikonlopun suurin yleisö, sillä paikalle oli tullut todella suuri määrä lapsiperheitä. Lavan edusta oli täynnä mustia ilmapalloja ja kirkkaanvärisiä lapsi-Peltoreita, ja tuntui kuin varsinaiset festivaalikävijät olisivat olleet vähemmistössä. Varttia vaille kolme Hevisauruksen dinosauruspukuihin pukeutuneet soittajat kiipesivät lavalle.

Olin nähnyt Hevisauruksen kerran aiemminkin, muttei muutaman vuoden takainen tilanne ollut mitään verrattuna tähän. On turhaa edes yrittää kuvailla sitä tunnelmaa, joka Nummijärvellä vallitsi bändin tunnin keikan aikana: aikuisilla miehillä tuntui lentäneen roskia silmään suuremmissakin määrin, sillä ”Viimeisen mammutin” aikana yleisössä oltiin herkemmässä tilassa kuin monella aikuisille suunnatun bändin keikalla. Vokalisti Herra Hevisaurus heitteli nerokkaita herjoja aikuisen yleisönosan suuntaan läpi keikan, ja encore-kappale ”Hirmuliskojen yö” spiikattiinkin rehellisesti ”tämä kertoo sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä”. Ehdottomat kohokohdat olivat synisti Milli Pillin laulama ”Liskodisko” sekä varsinaisen setin päättänyt ”Jurahevarit”, jonka aikana nähtiin sympaattisin circle pit ikinä: jokainen osallistuja varoi visusti tönimästä lähellä seisovia lapsia, jotka eivät tainneet ihan ymmärtää, miksi aikuiset ihmiset juoksevat tuolla tavoin ringissä.

Hevisauruksen keikka oli jotain aivan käsittämättömän hienoa. Bändin materiaali on rautaisella ammattitaidolla tehtyä heviä, joka pesee laadullaan noin 95 prosenttia kotimaan vastaavan tyylilajin edustajista. On myös selvää, ettei Nummijärvellä ihan hetkiseen saavuteta samanlaista tunnelmaa, ellei Hevisaurus sitten itse tule tuomaan sitä mukanaan uudestaan. Vaadin Hevisaurusta Nummirockiin myös vuonna 2019, sillä ”Pirkolla on purkkaa” ja ”Laika-koira” puuttuivat setistä!

Bloodred Hourglass

Kun keikalta palasi leiriin, jokainen oli niin kierroksilla tapahtuneesta että oli pakko käyttää hetki vain Hevisaurusta matkakaiuttimista luukuttaen. Tilannetta fiilistellessä päivän muun tarjonnan katsastaminen tuntui äärimmäisen yhdentekevältä – pääsin bändialueelle uudestaan vasta Bloodred Hourglassin keikalle, enkä saanut itseäni mitenkään kiinnostumaan bändin sinänsä erittäin pätevästä melodeathista, joten palasin leiriin, enkä päässyt sieltä enää uudelleen liikkeelle. Olen aiempina vuosina yrittänyt skarpata ja käydä katsomassa bändejä jokaisena iltana, mutta tänä vuonna leirintäbileet veivät mukanaan niin täysin, että päivän pääesiintyjästä, Turmiön Kätilöistä, näin ainoastaan keikan lopuksi ammutut ilotulitteet.

 

Turmion Kätilöt

Allekirjoittaneen kymmenes Nummirock oli jälleen kerran – perjantain tyypillisestä juhannussäästä huolimatta – upea kokemus. Torstai oli äärimmäisen kovatasoinen festaripäivä, perjantainakin oli hienoja keikkoja, mutta Hevisaurus putsasi pöydän totaalisesti lauantaina. Keikan jälkimainingeissa tuli juhlittua sen verran railakkaasti, että sunnuntaina tuli puhallettua ensimmäistä kertaa jälkihöyryjä alkometriin, joten kotiinlähtöä piti hetkisen aikaa odotella.

Järjestelyiden puolesta festivaali toimi taas erinomaisesti. Viime vuosilta tuttu posliinivessarekka ei ollut tänä vuonna enää leirinnässä, mutta tilalle tuodut bajamajat olivat jatkuvasti ehkä siisteimmässä kunnossa mitä olen millään festarilla nähnyt. Jonottaa ei tarvinnut turvatarkastuksessa eikä baaritiskillä, ja tapahtuman ruokatarjontakin oli petrannut edellisvuoden totaalisesta katastrofista, joka aiheutti palauteryöpyn tapahtuman Facebook-seinällä. Edelleenkään en tosin voi täysiä pisteitä antaa: ”kaikki mausteet” ei tarkoita kebab-annoksessa samoja asioita kuin makkaraperunoiden kanssa. Ainoa selkeä miinus täytyy antaa baarien hinnannoususta, sillä oluen hintaa oli tälle kesälle päätetty nostaa seitsemään euroon.

Nummirock on kotimaassamme ainutlaatuinen tapahtuma, joka jokaisen täytyisi kokea kerran elämässään. Kotiin päästessä pelätty tauti, Post-Nummirock Depression, iski päälle lujaa, joten jäämme nuolemaan haavojamme ja nähdään taas ensi vuonna!

Kuvat: Janne Puronen, Sander Burmeister

Comments

comments

NO COMMENTS