MONSTERS OF ROCK – Kaisaniemen puisto, Helsinki, 07.07.2016 (suomeksi)

0
1498

Viime vuonna metallin kummisedät, Black Sabbath, ilmoittivat vuoden 2016 kiertueensa jäävän yhtyeen viimeiseksi. Suomessa Sabbathin viimeisen Helsingin-vierailun ympärille rakennettiin Monsters of Rock -niminen festivaali. Pääesiintyjän ja jäähyväiskiertueen vakiolämmittelijä Rival Sonsin lisäksi suomalaisfanit pääsivät todistamaan Opethia ja Amorphista livenä Kaisaniemessä. Itselleni jo ajatus Black Sabbathin näkemisestä ensimmäisen ja viimeisen kerran oli houkutteleva, mutta kun kahden muunkin mahtavan bändin ilmoitettiin esiintyvän tapahtumassa, pienimmätkin ajatukset keikan skippaamisesta katosivat välittömästi.

Kuvat TÄSSÄ!

Voit kuunnella kaikkien neljän bändin settilistat tästä:

Porttien ulkopuolella oli jo ennen niiden avaamista 16:30 paljon jonottajia. Oli huvittavaa nähdä Jeesuksen sanaa saarnanneita kristittyjä läheisellä kadulla – en tiedä, olivatko he valinneet ajankohdan pääesiintyjän maineen vuoksi vai yksinkertaisesti ison väkijoukon takia, mutta joka tapauksessa hevarit eivät olleet käännytettäviä helpoimmasta päästä. Alueelle päästyäni vierailin kummankin oheistuotekojun luona, toiveenani saada käsiini Black Sabbathin The End -CD, jota myytiin ainoastaan keikoilla, mutta valitettavasti jäljellä oli enää nimmaroituja levyjä, jotka maksoivat 90 €. Onneksi pettymykseni ei kestänyt kauaa, sillä hauskanpito oli juuri alkamassa.

Amorphis
Amorphis

Legendojen keikkojen avausbändinä soittaminen ei ole mitään uutta Amorphikselle, joka on esiintynyt vuonna 2012 Metallican ja vuonna 2013 Iron Maidenin lämmittelijänä. Vaikka bändin settilistassa ei ollut minulle mitään uutta, vaan kyseessä oli lyhennetty versio viimevuotisesta Tampereen-setistä, Amorphis teki rohkean ja yllättävän ratkaisun mahduttaessaan mukaan viisi kappaletta viime vuoden Under the Red Cloudilta ja jättäessään Tales from the Thousand Lakesin (1994) ja Eclipsen (2006) tyystin paitsioon. Yleisö ei näyttänyt kuitenkaan ottavan nokkiinsa, sillä uudet biisit kuten “Bad Blood” saivat lämpimimmän vastaanoton. Pientä kankeutta oli silti yhä ilmassa, sillä yleisö ei juurikaan lähtenyt mukaan “Death of a Kingin” huudatuksiin. Tämän vuoksi en usko, että edes “House of Sleep” olisi saanut aikaan suurta yhteislaulua, joten kenties sen jättäminen pois oli parhaaksi. Oli harmi, että tuuli vaikutti äänenlaatuun niin paljon, että rytmikitara ja kosketinsoittimet olivat välillä käytännössä äänettömiä ja “The Four Wise Onesin” tuplabasarit puuroutuivat. Näistä äänellisistä vastoinkäymisistä huolimatta Amorphis soitti ammattimaisesti ja varmasti kuten aina, vaikka Tomi Joutsenen Black Sabbath -paita oli muistutus siitä, kuka pääesiintyjä olikaan. Jännittämistä oli havaittavissa ainoastaan “Hopeless Daysissa”, jonka kaksi jälkimmäistä säkeistöä Joutsen lauloi samoilla sanoilla. Hän kuitenkin kompensoi pientä mokaansa rokkaamalla tambuuriininsa kera biisin väliosassa. “My Kantele” oli päätöskappaleena lievä antikliimaksi ilman vuoden 2010 uusioversion lopetusta, mutta toisaalta “Black Winter Day” olisi mahtanut olla sopimaton kappale heinäkuisena iltana.

Rival Sons
Rival Sons

Hieman ennen Rival Sonsin lavalle nousua alkoi sataa – ei kaatamalla, mutta sen verran että päälleen halusi laittaa sadetakin, jos sellainen oli. Sää ei kuitenkaan pysäyttänyt ihmisiä liikkumasta ja taputtamasta käsiään kalifornialaisryhmän Zeppelin-tyylisen hard rockin tahtiin. Kosketinsoittaja Todd Örgen-Brooksin olemus oli hieman huvittava, sillä mies oli kuin Kie von Hertzenin kadonnut serkku, joka oli liittynyt ZZ Topiin. Valitettavasti hänen raivokkaasta soitostaan huolimatta kosketinsoittimet olivat miksauksessa altavastaajana, vaikka muuten soundi olikin selkeämpi ja tasapainoisempi kuin Amorphiksella. Rival Sonsin materiaali oli minulle melko tuntematonta, sillä olin kuunnellut vain pari kappaletta ennen keikkaa, mutta bändi yllätti minut positiivisesti energisellä esityksellään. Setin puolivälissä kuultu “Torture” tempasi mukaansa tarttuvalla groovellaan ja siisteine pitkine jamitteluineen. Olisi mielenkiintoista kuulla klubikeikka näiltä hepuilta, sillä heidän musiikkinsa herää todella henkiin konsertissa.

Opeth
Opeth

Sade loppui lähes maagisesti juuri Rival Sonsin lopetellessa, joten Opethin ei tarvinnut soittaa ei-niin-ihanteellisessa säässä. Ruotsalaiset progeilijat potkaisivat settinsä käyntiin kahdella biisillä parilta uusimmalta levyltä ennen siirtymistä death metal -materiaalinsa pariin. Opethin musiikki sopi hyvin tapahtuman henkeen, koska uudemmat kappaleet olivat hyvin 70-luvun henkisiä, kun taas vanhemmat poiminnat riitasointuisia Black Sabbathin häijyimpien kappaleiden hengessä. Soundit olivat kuitenkin jälleen kaukana täydellisistä: ensimmäisten kahden biisin ajan Martin Mendezin basso oli tolkuttoman lujalla, ja “Heir Apparentin” nopeissa kohdissa tuplabasarit hautasivat alleen kaiken aivan kuten Amorphiksen aikana. Mikael Åkerfeldtin huumori oli tavallista itseironisempaa, selvästi lämppäristatuksen vuoksi – mies vitsaili bändinsä olevan vain yksi mainoskatko ennen pääesitystä. Tunti Opethia ei ole koskaan tarpeeksi, mutta lyhyen setin etuna oli se, että energiataso pysyi korkeana alusta loppuun – voi olla, että korvani valehtelivat, mutta ainakaan “The Grand Conjuration” ja “Deliverance” eivät kuulostaneet ihan yhtä laahaavilta kuin yleensä. Onneksi suomalaisfanien ei tarvitse odottaa bändin omaa keikkaa kovin pitkään, sillä Åkerfeldt lupasi, että Opeth palaa Helsinkin tulevan Sorceress -albuminsa julkaisun jälkeen soittamaan “isossa hallissa”, jonka nimeä hän ei muistanut.

21:15 koitti vihdoin aika bändille, jota kaikki olivat odottaneet. Black Sabbathin keikka alkoi introvideolla, jonka ääniraita jytisi massiivisesti korvatulppienkin läpi. Sen jälkeen legendat astuivat estradille ja aloittivat nimikkokappaleellaan, joka on kenties ensimmäinen koskaan kirjoitettu metallibiisi. Ozzy Osbournen ajoitus ei ollut ihan kohdillaan, kun hän aloitti laulamisen, mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin hän pysyi vireessä. Kun kappaleen nopeampi jälkipuolisko lähti käyntiin, harras ja rituaalinen tunnelma muuttui täysin: yleisö villiintyi ja eturiveissä alkoi Osbournen yllyttämänä pomppiminen.

Pirullisen hyvän aloituksen jälkeen meno äityi psykedeeliseksi “Fairies Wear Bootsilla”, jonka tunnelmaa vahvistivat värikkäät efektit isoilla ruuduilla. Valitettavasti Ozzyn suoritus heikkeni saman tien, ja mies lauloi kappaleen täysin eri sävellajissa kuin bändikaverinsa. Hänen vireongelmansa jatkuivat “After Foreverissa”, mutta onneksi hän palasi raiteilleen juuri sopivasti ennen suosikkibiisiäni “Into the Void”, jonka bändi soitti erittäin onnistuneesti. Kuinka kukaan voisi olla heiluttamatta päätään Tony Iommin hirmuriffien tahtiin tätä klassikkoa kuunnellessaan? Ozzy hoiti vikkelät lauluosuudet kunnialla, eivätkä “War Pigsin” a cappella -säkeistötkään olleet pahan kuuloisia, vaikka olin odottanut niiden olevan hänelle haastavia. “War Pigs” antoi yleisölle myös tilaisuuden laulaa mukana, kuten “Iron Man” hieman myöhemmin.

Ozzy sai 20 000 -päisen yleisön taputtamaan ja heiluttamaan käsiään lukuisia kertoja illan aikana – oli miehen äänestä sitten mitä mieltä tahansa, hän on erinomainen keulahahmo, joka saa kiedottua suurenkin yleisön pikkusormensa ympärille. Geezer Butler soitti lyhyen mutta tyylikkään bassosoolon ennen “N.I.B.:iä”, ja hänen instrumenttinsa oli kantavana elementtinä myös harvoin soitetussa “Hand of Doomissa”. Eräs toinen katsoja huomautti jälkeenpäin, että Butler sekosi “Dirty Womenin” lopussa, mutta itse en huomannut mitään, todennäköisesti siksi, että Tony Iommi soitti juuri sooloa. Iommista puheen ollen, hänen soitossaan ei ollut merkkiäkään viime vuosien syöpätaistelusta – hän on todellakin rautainen mies! Bändiesittelyn aikana Osbourne sanoi Iommin nimen kolmesti ja mies sai suurimmat aplodit, joten hänen merkityksensä metallimusiikin synnylle ja roolinsa Black Sabbathin sydämenä ja sieluna ei jäänyt epäselväksi kenellekään. Kokoonpanon heikoin lenkki oli Tommy Clufetos, jonka tyyli oli mielestäni liian kovakätinen 70-luvun Sabbathia varten. Mies on hyvä soittaja, mutta väärässä pestissä, koska häneltä puuttuu Bill Wardin jazzahtava ote. Hänen rumpusoolonsa instrumentaalibiisi “Rat Saladin” perässä ei ollut järin mielikuvituksellinen, mutta palveli tarkoitustaan taukona perustajajäsenille.

Pääsetin tultua päätökseensä “Children of the Graven” myötä Ozzy ei ehtinyt edes poistua lavalta, kun hän jo pyysi faneja huutamaan “one more song”. Pari “Paranoid”-huutoa oli jo kaikunut ilmoille, eikä ollut vaikea arvata, mikä kappale olisi encorena. “Paranoid” oli oikea lopetus keikalle, ja ihmiset olivat haltioissaan, vaikkei Ozzyn ääni ollut enää tuossa vaiheessa iltaa parhaassa kunnossa. Bändi lähti lavalta (ilmeisesti) viimeiseksi jäävältä studioalbumiltaan 13 (2013) tutun “Zeitgeist”-kappaleen soidessa. Vaikka 14:n biisin settilista olikin miellyttävä, ja Sabbath Bloody Sabbathin (1973) ja Sabotagen (1975) kappaleet olisivat saattaneet olla liian haastavia Ozzylle, olisi ollut mukava kuulla edes yksi biisi 13:lta bändin oikeasti soittamana, jotta jäähyväisalbumi olisi ollut edustettuna jäähyväissetissä. En halua kuitenkaan nipottaa, koska Sabbath soitti hienon keikan, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä kuin olisin katsellut kulahtaneita vanhoja miehiä, joiden parhaat päivät olivat jo takanapäin. Jos tämä todella on Black Sabbathin viimeinen kiertue, bändi lopettaa osatessaan vielä soittaa kunnolla livenä.

Ennen viimeistä juontoaan ennen Black Sabbathia Jone Nikula syytti festarikävijöitä järjenkäytön puutteesta anniskelualueille (tai ainakin lavaa lähinnä olleelle) ja vessoihin jonottaessa. En osaa itse ottaa kantaa tähän asiaan, koska olin ottanut mukaan puolen litran vesipullon ja hieman suklaata, ja sain pidettyä rakkoni hallinnassa, joten kyseisillä alueilla ei tarvinnut vierailla. Haluaisin kuitenkin antaa kritiikkiä niille törpöille, jotka yrittivät rynniä eteenpäin Black Sabbathin setin aikana. Tiedän, että tätä tapahtuu yleensäkin keikoilla, mutta se on erityisen ärsyttävää tällaisissa isoissa tapahtumissa ja epäreilua niitä kohtaan, jotka ovat odottaneet paikalla tuntikausia. Jos kärsivällisyys ei riitä kuuntelemaan kaikkia bändejä, pitäisi tyytyä kohtaloonsa ja paikkaansa, vaikka näkymät eivät olisikaan niin hyvät.

Olin kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Suomen ensimmäiseen Monsters of Rockiin: sää oli melko hyvä ja bändien määrä sekä settien pituudet saivat olon kylläiseksi. Jos festivaali järjestetään jälleen ensi vuonna ja Ritchie Blackmore päättää jatkaa rock-keikkojen soittamista, kenties Rainbow voisi olla pääesiintyjänä kuten tänä kesänä Saksassa?

Teksti: Ville Karttunen | Kuvat: Jana Blomqvist | Ed: Lene L.

Comments

comments

NO COMMENTS