METAL CRANE FESTIVAL 2018 – Nosturi, Helsinki, 19-20.01.2018 (suomeksi)

0
358

Tamperelainen ohjelmatoimisto Nem Agency on hyvällä asialla. Artistirosteri pullistelee metallin tämänhetkisiä kärkinimiä kotimaasta sekä ulkomailta, minkä lisäksi esimerkiksi Viikinsaaressa elokuussa järjestettävän Saarihelvetti-festivaalin voidaan sanoa jo vakiinnuttaneen paikkansa suomalaisessa festarikesässä vain muutaman vuoden jälkeen. Myöskin Nemin masinoima, tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Metal Crane Festival vastaa yleisön tarpeeseen keskikokoisesta klubifestivaalista, mutta erikoisuutena festari tapahtui samanaikaisesti Helsingissä ja Jyväskylässä niin, että Helsingissä perjantai-iltana esiintyneet bändit nousivat lauantaina lavalle Jyväskylässä ja päinvastoin.

Helsingissä perjantain ohjelmaan kuuluivat pohjoisen pitkän linjan tekijät Kalmah ja Catamenia, Sipoon folk/death-jyrä Brymir sekä jyväskyläläinen tuoreempi melodeath-tapaus Among the Prey. Lauantaina Nosturin lavan puolestaan valloittivat kovassa nousussa oleva itävaltalainen black metal –akti Harakiri for the Sky osana neljän keikan Suomen-kiertuettaan, Tampereen samuraimetalliretkue Whispered, Mikkelistä ponnistava Bloodred Hourglass sekä alun perin kouvolalainen The Hypothesis. Alun perin Metal Crane Festivalin piti Helsingin päässä tapahtua vain Nosturin alakerrassa, mutta ennakkoliput myytiin loppuun useampi viikko ennen h-hetkeä, joten tapahtuma päätettiin täysin aiheellisesti siirtää yläkertaan.

Read in English HERE!
Galleria TÄÄLLÄ.

 

PERJANTAI
Nosturille siirtyminen meni hieman viime tippaan, sillä päästyäni paikalle Among the Preyn soittoaikaan oli matkaa vain vartin verran. Ovella ei kuitenkaan onneksi ollut laisinkaan jonoa, mutta tämän seurauksena yläkerrassa oli bändin noustessa lavalle kello 20:20 vain pari-kolmekymmentä ihmistä paikalla. Tekijämiehistä koostuva bändi ei kuitenkaan antanut asian häiritä vaan paukutti puolituntisen settinsä hyvällä intensiteetillä. Allekirjoittaneelle Among the Prey oli ennakkoon täysin tuntematon, enkä välttämättä kuuntelisi bändin tuotantoa kotioloissa, mutta livenä bändin metalcorensekainen melodeath toimi mainiona aloituksena illalle. Bändi tosin teki itselleen pienimuotoisen karhunpalveluksen soittamalla viimeiseksi Lamb of Godin ”Ruinin”, joka oli keikan mittaan mukavasti kasvaneelle yleisöllekin selkeästi ainoa etukäteen tuttu biisi. Erityispisteet rumpali Atte ”Anzelmosm” Palokankaan aina yhtä tuuheille hiuksille!

Brymir selkeästi kiinnosti helsinkiläisyleisöä – yhdeksältä illalla lavan ja mikseripöydän väli oli pakattu lähes täyteen porukkaa. Bändi on veivannut folkahtavaa sinfonista melodeathiaan jo yli kymmenen vuotta, mutta on joutunut jäämään jäsenistönsä kirjoissa hieman kakkosbändin asemaan, sillä veljespari Joona ja Janne Björkroth ovat viime aikoina hankkineet mainetta pääasiallisesti Battle Beastin riveissä. Jannea ei paikalla nähty perjantaina laisinkaan orkestraatioiden tullessa kokonaisuudessaan taustanauhalta, ja kaverini tiesi kertoa, että Joonan näkeminen kitarassakin on nykypäivänä harvinaisuus. Miehistöongelmista huolimatta keikka oli täysosuma – näin Brymirin viimeksi Ne Obliviscarisin lämppärinä reilu vuosi sitten, ja tuntui että niistäkin ajoista oli menty hurjasti eteenpäin. Bändin basisti Jarkko Niemi oli ilmeikäs showmies, vokalisti Viktor Gullichsen totutun hyväntuulinen itsensä ja rumpali Patrik Fält yhtä epäinhimillisen tarkka soitossaan kuin aina. Mukavana yllätyksenä mies oli valikoinut settiin debyyttilevy Breathe Fire into the Sunin (2011) avausraita ”Unconquerablen”, jota ei ole livenä hetkiseen kuultu. Puolivälissä soitettu uusi kappale ”Ride On, Spirit!” kuulosti varsin mainiolta jatkolta Slayer of Gods -levylle (2016). Soundit olivat läpi keikan priimaa, minkä lisäksi bändi oli selkeästi Nosturin valomiehelle ennalta tuttu: hyvältä näytti ja kuulosti, mitä nyt orkestraatiot olivat ajoittain hiukan turhan pinnassa. Kaiken kaikkiaan Brymirillä olisi kaikki mahdollisuudet mennä pitkälle konseptillaan. Lopettaisivatpa ne Björkrothit vaan sen power metalin soittamisen…

Kolmantena vuorossa oli oululainen Catamenia. Harvinaista kyllä, en ollut ainakaan tietoisesti onnistunut kuulemaan tämän yli 20 vuotta saksalaiselle Massacre Recordsille levyttäneen, yhdeksän pitkäsoittoa ja kolme kokoelmaa julkaisseen bändin ensimmäistäkään kappaletta aiemmin. Liikkeelle lähdettiin parilla hitaammalla kappaleella, eikä bändin turhan repiväksi miksattu melodinen black metal tempaissut saman tien mukaansa. Setti kuitenkin parani selkeästi keikan edetessä, ja loppupuolella soitettiinkin vanhempia suomenkielisiä biisejä. Kakkoskitaristi Sauli Jauhiainen näytti läpi keikan siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla, sillä mies soitti osuutensa täysin ilmeettömästi ja otelautaansa tuijotellen. Vokalisti Juha-Matti Perttunen otti kontaktia yleisöön vähänlaisesti, ja synisti Jussi Sauvola hoiti suurimman osan yleisön huudattamisesta. Perttusen matalat murinavokaalit lähtivät vakuuttavasti, mutta blackmetallisemmat rääkynät kuulostivat aivan siltä kuin ne olisi tehty täysin kurkulla – toivottavasti äänihuulissa riitti tehoa vielä lauantain Jyväskylän-keikallakin. Catamenialle lankesikin valitettavasti illan jumbon palkinto, sillä kokonaisuus jäi vaisuksi. Yleisö kuitenkin selkeästi piti näkemästään ja paikalla oli selkeästi paljon bändin pitkäaikaisia faneja, joten olin tässä todennäköisesti vähemmistössä – olisi varmaan pitänyt pyöritellä levyjä ennakkoon.

Perjantai-illan sai kunniakkaasti päättää Catamenian tavoin Oulussa majapaikkaansa pitävä Kalmah. Suomalaisen melodeathin kulta-ajoista ei ole enää kovin montaa bändiä jäljellä Northerin lopetettua ja Children of Bodomin oltua täysin jonninjoutavaa huttua jo useamman levyn ajan, mutta Kalmah jaksaa onneksi porskuttaa – kohta on kuulemma tulossa taas uutta levyäkin! Pitkä ura näkyy lavalla miltei hävyttömänä itsevarmuutena: onkohan bändi urallaan soittanut ainuttakaan huonoa keikkaa? Biisit lähtivät setin avanneesta, tuoreimman Seventh Swamphonyn (2013) ”Pikemasterista” aina debyyttilevyn hittibiisi ”Hadekseen” asti totutun vaivattomasti ja paikoitellen levyversioita nopeammin. Vuosien varrella keikkavakioiksi muodostuneiden ”For the Revolutionin”, ”The Black Waltzin” tai ”Heroes to Usin” lisäksi bändi on aina nostanut harvemmin kuultua materiaalia mukaan settiin, ja tällä kerralla nimenomaan The Black Waltzin (2006) suurena fanina lämmitti mieltä kuulla sen avauskaksikko ”Defeat” sekä ”Bitter Metallic Side” livenä ensimmäistä kertaa sitten levyn julkaisukiertueen. Debyytiltäkin soitettiin ”Dance of the Water” – kova! Seuraavaksi sitten vaan kaivelemaan They Will Returnia (2002) ja Swampsongia (2003), joohan? Musiikillisen annin lisäksi Kalmah-keikkoihin kuuluvat olennaisena osana vokalisti Pekka Kokon umpisurkean nerokkaat välispiikkivitsit, joissa oltiin tälläkin kertaa asian ytimessä (piña coladaa – piha kolataan). Catamenian Perttunen plagioi tietämättään Kokkoa hetkeä aiemmin kommentoidessaan Etelä-Suomen hiihtokelejä, sillä Kokko heitti käytännössä samaa herjaa vuosi sitten Kalmahin lämpätessä Thyrfingiä. Jos jotain negatiivista keikasta pitää löytää, Kalmahin soundit olivat paikoitellen aikamoista puuroa. Onneksi biisit osasi kuitenkin ulkoa. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut perjantai!

 

LAUANTAI
Lauantaina meinasi tulla oikeasti kiire paikalle, sillä olin onnistunut lukemaan päivän aikatauluja väärin, ja paikalle ehdittiin päivän ensimmäisenä esiintyneen The Hypothesisin jo veivatessa ensimmäistä kappalettaan. Eilispäivän tapaan paikalle oli ehtinyt harmillisen vähän kuulijoita, mutta täytyy sanoa että jos yleisö oli edellisillasta vielä hieman kohmeessa, niin oli bändikin. Edelliseen nähtyyn Hypothesis-keikkaan verrattuna vokalisti Antti Seppälä vaikutti hieman poissaolevalta ja heitteli samoja välispiikkejä useampaan otteeseen. Mies myös hävisi lavalta kaikissa pidemmissä instrumentaalikohdissa eikä muutenkaan juuri ottanut kontaktia yleisöön. Murinavokaalit kuitenkin lähtivät vakuuttavasti. Joku voisi väittää The Hypothesisin keskitempoista melodeathia tylsäksi, mutta olen eri mieltä: biiseihin on ujutettu mukavasti pieniä koukkuja ja koukeroisia kitarakuvioita, jotka kepittäjäkaksikko Asko Sartanen – Juuso Turkki toisti vakuuttavasti myös livenä. Vastikään julkaistu ”Illusion Now” –sinkku esitteli aiempaa dynaamisemman bändin, joka toi kitaraosuuksillaan paikoitellen mieleen Omnium Gatherumin. Bändin vakituinen rumpali, noin tuhannessa bändissä soittava Rolf Pilve ei ollut päässyt keikalle, mahdollisesti eräänkin Stratovariuksen aiheuttamien kiireiden vuoksi, mutta Crimson Sun -kannuttaja Antti Rantavuo paikkasi miestä ammattitaitoisesti. Lievästä jäisyydestä huolimatta The Hypothesis kuitenkin selvisi keikasta kunnialla ja jäi toivottavasti keikan aikana kasvaneen yleisön mieliin.

Mikkeliläinen Bloodred Hourglass on edellisillan Brymirin tapaan tehnyt töitä jo päälle vuosikymmenen ajan. Debyyttilevy Lifebound (2012) ei kolahtanut oikein mistään kohtaa, mutta soitto- ja sävellystaidoille tapahtui jotain mystistä tämän jälkeen, sillä kakkoslevy Where the Oceans Burn (2015) sekä tuore Heal (2017) ovat todella kovatasoisia moderneja metallilevyjä. Yleisötila oli pakkautunut ääriään myöten täyteen bändin astuessa lavalle, ja vaikken varsinaisesti bändin fani olekaan, keikan kovatasoisuutta on tuskin kenenkään paikalla olleen mahdollista kiistää. Bändi oli alusta loppuun tulessa, ja yleisö huusi ja taputti minkä ehti ilman että vokalisti Jarkko Koukosen tarvitsi sitä pyytää. Koukonen on sanalla sanoen älyttömän kova ja vahvaääninen vokalisti, minkä lisäksi pitkä esiintymiskokemus näkyy lavapresenssissä. Myös BRHG esiintyi tuuraajamiehistöllä, sillä kitaristi Lauri Silvonen ei ollut päässyt mukaan kiertueelle lämppäämään Harakiri for the Skyta, mutta apu löytyi läheltä: hänen veljensä Eero tuurasi miestä kitaran varressa. Treenejä oltiin kuulemma ehditty pitää vain yhdet, mutta näyttihän tuo sujuvan! Settilista pohjasi luonnollisesti Healin materiaaliin, ja kyllähän vaikkapa ”Times We Hadia” tai ”The Last of Usia” kelpaa esitelläkin. Paikalla oli levy-yhtiön edustajia Saksasta, ja voisin kuvitella vakuuttuneisuuden määrän olevan tapissa, sillä keikka oli yksi parhaita pitkään aikaan näkemiäni. BRHG on kehittynyt huimasti ensimmäisistä nähdyistä Jurassic Rock –keikoista kotikaupungissaan. Kannattaa mennä katsomaan!

Jos BRHG oli kova, Whispered onnistui olemaan vielä piirun verran kovempi. Olen sanonut tämän monesti, mutta sanotaan se taas kerran: Whispered on ollut jo pitkään täysin valmis valloittamaan maailman, nyt se on vain taustajoukkojen omistautuneisuudesta kiinni. Uusimman Metsutan – Songs from the Void -levyn biisillä ”Strike!” tuttuun tapaan alkanut setti lanasi yleisön matalaksi tavallistakin tehokkaammin, sillä hiljattain bändistä pois jääneen rumpali Jussi Kallavan bändin viimeisimmällä Euroopan-rundilla korvannut Ukri Suvilehto on maailmanluokan tekijä. Tempot olivat läpi setin levyversioita nopeammat, ja varsinkin setin päättänyt ”Bloodred Shores of Enoshima” jyräsi eteenpäin kuin mikäkin tekninen death metal –biisi. On hienoa, että bändi kehtaa edelleen soittaa ensimmäisen Thousand Swords -levynsä (2010) materiaalia, sillä sävellysten tasoero kakkoslevy Shogunate Macabreen (2014) on melko hurja. Levyn nimibiisi kuitenkin solahti uudempien rallien sekaan mukavasti. Shogunate Macabren ”Jikininkin” tiputtaminen keikkasetistä pois tosin harmittaa. Kaiken kaikkiaan keikka oli sen verran murhaava paketti, että Wintersun on varmasti ollut täysin helisemässä näiden jätkien kanssa viime kiertueella. Vielä kun saman saisi taottua vaikkapa Etelä-Amerikan hevikansan kollektiiviseen kalloon.

Lauantain päätösaktina Nosturin otti haltuun festivaalin ainoa ulkomaanvieras, itävaltalainen Harakiri for the Sky. Bändi osui tutkaan kakkoslevynsä Aokigaharan (2014) aikoihin, ja levy teki kerrasta fanin. Kävin väijymässä miesten livekuntoa jo pari päivää aikaisemmin Tampereella, joten keikka ei tarjonnut suuria yllätyksiä, joskin meininkin oli kertaluokkaa parempi Nosturissa – Tampereen yleisö oli laiskanpuoleista ja valot kuin nuorisotalon bändi-illassa. Ainoa asia, josta olen bändin kanssa eri mieltä, on tarve aloittaa setti kolmoslevy III: Trauman (2016) aloituskappaleella ”Calling the Rain”, sillä biisi on vähän turhan hidas ja pitkä soitettavaksi heti kärkeen. Toisena soitetusta ”Funeral Dreamsista” eteenpäin jälki olikin sitten tasaisen tappavaa. Harakirien totaalinen yleisökontaktin puute ja varsinkin vokalisti J.J:n välinpitämätön esiintymistyyli loi hauskaa kontrastia aiempiin bändeihin nähden, ja kesken keikan vessassa käydessäni eräs herrasmies tuli kyselemään, olinko nähnyt bändin aiemmin ja miksi vokalisti on ”niin sekaisin”. En kehdannut todeta, että mies ei ole tainnut käydä kovin paljoa black metal –keikoilla. Bändi tuli lavalle, soitti lähemmäs puolitoista tuntia parasta tarjontaansa ja poistui – täydellistä! Edelliskesän keikkojen jälkeen bändin rumpali oli ilmeisesti vaihtunut, mikä on yksinomaan hyvä asia, sillä edellinen soittaja tiputti kappaleiden tempoa vähintään parillakymmenellä iskulla aina kun piti soittaa blastbeat-kohta – tänä iltana pakka pysyi täydellisesti kasassa. Setti päätettiin Aokigaharan ”Jhator”-mestariteoksella, jonka jälkeen hetken hengähtämisen jälkeen bändi palasi vielä lavalle soittamaan ”My Bones to the Sean”. Kokonaisuutena nautin täysin siemauksin, mutta osa yleisöstä tuntui olevan eri mieltä, sillä väkimäärästä oli sulanut keikan aikana alakertaan tai kokonaan pois paikalta lähemmäs puolet. Jos black metal jakaa kategorisesti mielipiteitä, Harakiri for the Sky on ilmeisesti tästä malliesimerkki.

Metal Crane Festival vuosimallia 2018 oli heti ensimmäisellä kerralla todella onnistunut tapahtuma. Bändikattaus oli sangen relevantti yhdistelmä vanhempia ja tuoreempia orkestereita, ja 25 euron hintaiset kahden päivän liput olivat käytännössä puoli-ilmaisia. Tapahtuman siirtäminen Nosturin yläkertaan olisi periaatteessa sallinut ikärajan poistamisen, mutta mielestäni päätös pitää K18-leima ovessa oli oikea, sillä viime aikoina Nosturin keikoilla aidattu kalja-alue on kattanut lähes koko yleisötilan, mikä kertoo alaikäisten vähäisestä määrästä. Tapa vaihtaa bändikattausta kahden kaupungin välillä päittäin on yksinkertaisesti nerokas, sillä Suomi on pitkien välimatkojen maa, eikä vaikkapa Oulusta ole yhtään niin kirpaisevaa lähteä Jyväskylään kuin Helsinkiin keikalle. Ainut miinus menee tälläkin kertaa Nosturin baarin tarjonnalle, sillä hintoja oli taas korotettu, ja 7,50 euroa puolen litran Lappari-tölkistä alkaa olla jo oikeasti kipurajoilla. Tätä kirjoittaessa festivaalin jatkosta oli jo tiedotettu, joten laatumusiikista pääsee nauttimaan myös ensi tammikuussa. Nähdään silloin!

Kuvat: Miia Collander

Comments

comments

NO COMMENTS