LORDI – Mr. Lordi; Helsinki, 2020 (suomeksi)

0
433

Lordi ei viime vuosina ole juuri paistatellut Suomen valtavirrassa, ja jotkut asiaan vihkiytymättömät ovatkin saattaneet luulla bändin jo lopettaneen. Hard rock -hirviöt julkaisivat kuitenkin tammikuun lopussa jo kymmenennen studioalbuminsa, fiktiivisen kokoelmalevyn Killection, jonka kappaleet on sävelletty ja nauhoitettu menneiden vuosikymmenten hengessä, ja lisäksi yhtye on pitkästä aikaa tekemässä kokonaisen Suomen-kiertueen. Jututimme pääpiru Mr. Lordia uudesta levystä ja tulevista keikoista, sekä tietenkin herran intohimosta KISS-yhtyeeseen.

Read in English HERE!

 

Milloin ja miten Killectionin konsepti syntyi?

Se syntyi sellaisesta tarpeesta, että mua on vituttanut monen levyn ajan jo se, että mie teen tosi paljon biisejä ja levylle yleensä päätyy kymmenen, mutta se tarkoittaa että mulla on ollut aikaa demottaa joku 30, 40, 50 biisiä, joista sitten kymmentä levylle päätyvää biisiä kohti vähintään 20 jää pois. Kun yritetään valita ne parhaat biisit levylle, niin niitten 20:n joukossa yleensä tuppaa olemaan sellaisia helmiä, jotka on kaikkien mielestä vitun hyviä, mutta kun ne “ei istu levyn soundiin”. Ne biisithän pitäisi valita biisit edellä, eikä se edellä, että istuuko ne johonkin soundiin tai tuotantoon mitä ollaan tekemässä. Hyviä biisejä jätetään sen takia pois, ja siitä lähti alun perin jo joitakin vuosia sitten tää ajatus, että miten sen saisi muutettua.

Ennen kuin me alettiin äänittää edellistä Sexorcism-levyä (2018), niin se ajatus oli mulle, että tehdään tällainen, että ne biisit on eri vuosikymmeniltä ja eri vuosilta. Karmilan Mikko, joka tuotti sen, oli jo on board siinä, että tehdään vaan, mutta mie päätin sitten vetää käsijarrua ihan ennen äänityksiä, että säästetään se kymppilevylle. Mie tajusin sen, että ei mistä tahansa biisistä voi päättää, että se on 70-luvun biisi. Ei se mene niin, koska on niin paljon muuta kuin pelkkä soundi, mikä saa jonkun kuulostamaan, että se on vaikka vuodelta ’82. Et sä voi tehdä biisiä vuonna 2019 niillä lainalaisuuksilla ja pistää siihen vuoden ’82 soundia niin, että se kuulostaisi uskottavasti siltä. Sen takia se seivattiin ja siinä kun oli vähän aikaa – Sexorcismin rundi ja keikat ja muut – niin se idea ja lumipallo alkoi kasvamaan ja nälkä syödessä ja mopo käsistä ja kaikki mahdolliset vertauskuvat. Se päätyi siihen, että “tehdään tämmöinen fiktiivinen kokoelmalevy”, että mie nimenomaan kirjoitan biisit sen mukaan, että ne kuulostaisi tyylillisesti eri vuosilta, ja sitten niihin [luotaisiin] se soundi.

Hulluinta on ollut tässä se, että nyt kun on näitä haastiksia tehty tässä muutama kuukausi, niin mie aina kysyn – niin kuin me kysyttiin ennen kuin alettiin äänittää – että onko kukaan bändi tehnyt tällaista, ja toistaiseksi kukaan ei oo keksinyt, että tällaista vastaavaa konseptia olisi kukaan tehnyt: äänittänyt levyn, joka on muka kokoelmalevy ja ihan tällä sapluunalla. Kukaan ei näemmä ole tehnyt sitä, joka tuntuu aika hullulta, että “ei vittu, eikö oikeesti kukaan oo keksinyt aikaisemmin tätä?” Siitä se idea sitten lähti, ja tässä sitä nyt istutaan.

Onko levyllä sitten mukana joitain vanhoja biisejä, jotka odottivat ns. oikeaa aikaa ja paikkaa?

Ei oo! Siis täähän on hauska, kun moni muukin on kysynyt, että onko siinä nyt sitten jotain näiltä vanhoilta demoilta. Ei oo – nää on kaikki kirjoitettu ihan tässä viime vuonna. Vuosi sitten, varmaan tammi-helmikuussa aloin tekemään biisejä. Siellä tosin on pätkiä ja jotain pieniä ideoita, jotka on jostain vanhemmalta: esimerkiksi “I Dug a Hole in the Yard for Youn” kertsi eli just toi lause ja se laulumelodia on The Monsterican Dreamin (2004) aikaista juttua, mutta kaikki muu on kirjoitettu ihan nyt. Ja sitten “Apollyon”-biisissä, joka on sellainen erikoinen viihdeleffamusaproge-eepos, niin sen koko alku – se pianojuttu ja niin kauan kunnes alkaa laulu – on niinkin vanha juttu, että oon 18-vuotiaana tehnyt ne. Siitä ei oo nuottiakaan muutettu! Ei voi edes sanoa, että se on vanhinta Lordia, koska se pätkä, minkä mä oon silloin tehnyt, ei oo edes Lordia. Mutta muutoin kaikki on kyllä ihan nyt sävellettyä, paitsi sitten tietenkin “Like a Bee to the Honey”, joka ei oo meidän bändiläisten säveltämä ja joka on sävelletty silloin vuonna ’88 tai ’89.

“Shake the Baby Silentin” sanat saivat jotkut kuulijat raaputtelemaan päitään – onko ne tarkoituksella kirjoitettu tällaisella tajunnanvirtatyylillä?

On täysin tietoisesti, koska myös teksteissä tällä levyllä me yritettiin Tracyn [Lipp] – jenkkiukkeli, joka on mun co-writer aina sanojen kanssa ja mun vocal coach – kanssa tehdä Lordin sanoituksia, jotka… minkälaisia ne olisi olleet milläkin musatyylillä ja milläkin artistilla tai milläkin vuosikymmenellä tai vuodella tai levyllä. Selkeä referenssihän siinä on Rob Zombie, ja Rob Zombien tekstit kun vaan tuppaa olemaan melkoista psykedeelistä, surrealistista tajunnanvirtaa. Eli jos kattoo jotain “Dead I am the one, watching angels cry…” [kappaleesta “Dragula”] En mie edes muista niitä sanoja, mutta nehän on aikamoista diipadaapaa. Ne on yleensä vaan listoja erikoisista lauseista, niin me haluttiin tehdä tismalleen tätä. Ne on rimmaavia lauseita, sellaista korkeampaa runoutta, jossa oikeasti ei oo mitään vitun järkeä, mutta kummasti ihmisillä aivot yhdistää ne joksikin punaiseksi langaksi. Tässä ei oo, ja mun mielestä Rob Zombiella ei oo useimmissakaan sen biiseissä mitään tolkkua, että mistä tää biisi kertoo. [nauraa] Tää on juuri tätä näin.

Ysärimusasta puheen ollen, julkaisitte viimevuotisella DVD:llänne [Recordead Live – Sextourcism in Z7] arkistojen aarteen eli “Inferno”-videon 90-luvun puolivälistä. Nyt kun uudella levylläkin on samantyylistä meininkiä, niin pystyisitkö kuvittelemaan teidän esittävän kyseisen biisin livenä?

Pystyisin – tästä itse asiassa meidän kitaristin Amenin kanssa juteltiin vitsipohjalta, että “Inferno” olisi kova vetää. Mie väitän, että me joku päivä vedetään se “Inferno” vielä. Sitähän ei koskaan vedetty livenä ja siis siinähän ei soita kukaan muu kuin minä. Kyllä joku päivä, mutta kun se vaatii vaan sen, että kun kaikista muista biiseistä on olemassa meillä taustanauhapohjat eli on helppo lähteä soittamaan niitä, mutta meidän pitäisi uudelleenäänittää sen biisin pohjat. Mulla löytyy ne MIDIt kyllä tietenkin siitä kämpiltä, mutta meillä ei oo mitään [taustanauhoja], koska sehän on niin analogisesti äänitetty raiturille vuonna ’95, niin ei niitä kelanauhoja enää oo missään Rovaniemen studiossa, jos ei sitä studiotakaan oo enää olemassa. Kaikki, mitä siitä biisistä on olemassa on periaatteessa se, mikä on siinä Rockmurskaa-äänitteellä [vuonna 1995 julkaistu rovaniemeläisten yhtyeiden musiikkia esitellyt kokoelma]. Mutta vois vetää livenä, joo.

Vähän sellaisena modernimpana versiona?

Niin, tai minusta tuntuu, että se pitäisi yrittää vetää mahdollisimman yksi yhteen. Siinähän vasta paskat sanat muuten onkin! [naurua] Nehän on aikaa ennen kuin mulla oli vocal coach. Kielioppi kummallisesti heittää häränpyllyä pitkin poikin joka lainissa, mutta se tavallaan kuuluu asiaan. Acceptillahan suurin osa sanoituksista on ihan päin helvettiä. [nauraa]

Kun aloitte suunnitella piakkoin alkavaa kiertuetta, niin kävikö mielessä että settilistakin voisi olla jonkinlainen musiikillinen matka 70-luvulta nykypäivään?

Ei ihan tuollaista käynyt mielessä, mutta minä ehdottelin viime kesänä – tohkeisuuspäissäni tietenkin, kun olin innoissani uudesta levystä – että “mitä jos vedetään vaan tää uusi levy ja sit vaan pakolliset “[Would You Love a] Monsterman”, “Devil is a Loser” ja “[Hard Rock] Hallelujah” lopuksi?”. Vielä tän vuoden puolella tammikuussa me mietittiin, että “mitä jos tehdään näin?” ja oli ihan lähellä, että me tehdään se niin. No, nyt me ei tehdä niin. Mie kysyin muutamalta diehard-fanilta, joihin mie luotan, ja äänin 2-1 voitti se, että meillä on nyt sellainen setti, että noin kolmasosa on uuden levyn biisejä, kolmasosa ns. pakollisia eli hallelujia, sandmaneita [“Blood Red Sandman”] sun muita, ja sitten yksi kolmasosa on muita albumiraitoja/tosirarityjä. Meillä on aina ollut joka rundilla yksi bonusbiisi, mutta tällä kertaa me ei ollakaan menty bonusbiiseihin vaan semmoisiin biiseihin, joita ei oo koskaan soitettu livenä. Niitä ei ookaan yksi, vaan niitä taitaa olla kolme.

On muuten myös eka kerta, kun kysyttiin faneilta – yleensä mie vaan teen diktaattorimaisesti sen settilistan ja sillä mennään, ja jos muilla bändiläisillä on jotain, että “hei, soitetaanko se?”, niin soitetaan sitten se. Esimerkiksi Hella [kosketinsoittimet] pyysi, että voidaanko soittaa “Let’s Go Slaughter He-Man”, niin se soitetaan nyt sitten taas, vaikkei siitä nyt oo kun pari levyä sitten, kun se on soiteltu, mutta se on kaikkien mielestä kiva biisi, niin soitellaan.

Päätoimittajamme haastatteli hiljattain Henriikka Klint-Connellyä ja Sanna Vakkalaa, jotka olivat tekemässä Killectionin sarjakuvia. Olit kuulemma nähnyt heidän töitään Kemin Sarjakuvakeskuksessa, joten olitko silloin liikkeellä nimenomaan tämä projekti mielessä?

Kyllä kyllä, koska siinä vaiheessa kesää oli totta kai tiedossa, mitä tehdään ja oli jo ajatus, että tehdään sarjis taas. Viime levyltä ei tullut sarjista, koska aika vaan loppui, vaikka Kaarle olisi kyllä ehtinyt piirtää, mutta kun mie en ehtinyt sille antaa sitten taas speksejä ja mie en olisi itse ehtinyt sitä piirtää, niin se jäi tekemättä. Silloin oli jo mielessä se, että se pitää tehdä useammalla piirtäjällä, että ei vaan Kaarle tai mie tai mie ja Kaarle piirrä, koska konseptilevykin on tuollainen, että siinä on niin monta eri soundia, niin ne sarjiksetkin pitää olla eri tyyliä. Ideaalitilanteessahan siinä olisi pitänyt olla kymmenen tai yksitoista eri piirtäjää, joka olisi ollut teknisesti mahdollista, mutta ajan puitteissa aika mahdotonta löytää ja saada homma kasaan deadlineen mennessä. Henriikka ja Sanna löytyi sattumalta siellä Kemin Sarjakuvakeskuksen uusien tilojen avajaisissa, että mulla oli se mielessä, mutten minä ajatellut että sieltä ketään löytyy. Mutta sieltäpä hyö löytyivät sitten!

Olivatko heidän tyylinsä sopivan lordimaiset?

En mie usko, että on olemassa mitään lordimaista. Niiden tyttöjen stailit on hyvin erilaiset keskenään ja ne on hyvin erilaiset verrattuna vaikka Kaarlen stailiin, ja ne on hyvin erilaiset verrattuna mun stailiin, mutta se on tässä just se rikkaus. Diggasin molempien tyylistä – varsinkin Henriikalla on tosi uniikki staili millä se tekee. Sannahan on ihan maailmanluokan artisti – senhän pitäisi piirtää Marvelille oikeasti! Se on ihan käsittämätöntä, että miten tuommoiset skillsit löytyy, huhhuh.

Olette pitkästä aikaa jalkautumassa maakuntiin tällä kiertueella. Oliko taannoisen Tavastian-vedon tarkoituksena kokeilla kepillä jäätä, että löytyykö Suomesta kiinnostusta?

Sun pitäisi kysyä Fullsteamin ohjelmatoimistolta, että mikä tässä oli ideana! Me siis vaihdettiin Live Nationilta Fullsteamiin puolitoista tai kaksi vuotta sitten, ja siellä on todellakin Toni [Ritonen] pistänyt haisemaan. Se vakuutteli minua ja Eiskaa [Amen] pitkän aikaa, että hänellä on sellainen fiilis, että Lordilla olisi kysyntää kotimaassa. Me oltiin, että “me ollaan kuultu tuo niin monta kertaa”, että ei tämä meidän kotimaan keikkatilanne siitä ohjelmatoimistoa vaihtamalla parane. No vittu, oltiin väärässä! Kyllä muuten parani, koska se oli oikeassa. Sillä on hyvä strategia tuohon hommaan, että nyt oli Rockfest ja Tavastia, ja nyt sitten tosiaan ensimmäistä kertaa herranjumala 13-14 vuoteen Suomen omat keikat. Meillä on osana rundia Suomen legi eli kahden kuukauden rundin viimeiset kymmenen päivää – tai siis kuusi keikkaa – on Suomessa, joka on nykyään aivan poikkeuksellista meille. Tosin for the record mainittakoon, että minähän oon skeptinen ja minä olen pessimistinen. Koen olevani realisti: “Vittu sinne kukaan tuu!” [naurua] Täähän on se mun tunne – toivottavasti olen väärässä, mutta jotenkin vaan tuntuu siltä, että “vittu kellään kiinnosta”.

Toisaalta ne, jotka olivat vielä lapsia Get Heavyn (2002) ja The Arockalypsen (2006) aikaan, alkavat olla nyt täysi-ikäisiä.

Sitä ne siellä Fullsteamillakin sanoi, mutta saa nyt nähdä sitten. [nauraa] Toivottavasti näin, mutta voi olla että ne, jotka oli lapsia joskus Arockalypsen aikaan, on kasvaneet vinoon ja kuuntelee hip hopia. Kaikkia ikäviä asioita tapahtuu maailmassa – oon huomannut kavereitten lapsissa, jotka on olleet kovia hevifaneja silloin 15 vuotta sitten, niin nyt niillä on lippis vinossa ja isoveljen housut jalassa ja “jou mään!”

Pakollinen KISS-kysymys: uskotko, että bändi on oikeasti tulossa tiensä päähän?

Mie uskon, että se on kiertueiden loppu, mutta se ei oo KISSin loppu, koska täytyy osata lukea KISSiä ja mitä siellä sanotaan. Siellä ei ole missään sanottu, että End of the Roadin viimeinen keikka on KISSin viimeinen – se on sen kiertueen viimeinen keikka. Se ei oo millään tavalla sanottu, etteikö ne voisi tehdä one-off-keikkoja vielä. Ja koska vuonna 2023 eli kolmen vuoden päästä tulee ekasta KISSin levystä 50 vuotta, niin on 99,99 prosentin todennäköisyys, että [Paul] Stanley ja [Gene] Simmons ei jätä sitä käyttämättä. KISS 50 on jo varmaan trademarkattu! Vuonna 2023, jos jätkät on hengissä ja voimissaan, niin ihan varmasti KISS tekee jotain. Tää on vaan mun educated guess, mutta mie väittäisin, että nyt jos olisi pitkäveto, niin kannattaisi tähän horseen pistää rahat. Mie luulen, että vaikka kuinka sanotaan, että 2021 on vika keikka, niin ei oo – 2023 tapahtuu jotain.

Uskotko itse mahdollisuuteen KISS 2.0:sta ilman alkuperäisjäseniä?

Uskon – hyvin mahdollista. En pitäisi sitä mitenkään epätodennäköisenä. Mullehan KISS on periaatteessa Gene – visuaalisesti – ja koska ei ne oo uutta musaa tehneet pitkään aikaan, niin totta kai mie kaipaisin Geneä ja Paukkaa, mutta kyllä mie menisin katsomaan, jos KISS on KISS ja siellä olisi vaikka [Eric] Singer ja [Tommy] Thayer ja kaksi jotain muuta nimeä. Herranjumala, siis onhan tuolla vaikka kuinka monta vanhaa 70-luvun tai 60-luvun bändiä, joissa ei oo enää yhtään alkuperäisjäsentä. Ei se oo mitenkään tavatonta tai poikkeuksellista.

Pystytkö kuvittelemaan itsesi lavalla vielä 70-vuotiaana Genen tapaan?

Pystyn – tosin Gene on seitsemänkymppisenä varmaan vitun paljon parempikuntoinen kuin minä nyt nelikutosena, mutta pystyn kuvittelemaan. Vaikkakin siis keikat ja esiintyminen on mulle koko bänditoiminnassa selkeästi se kaikkein vähiten mieluisa asia. Mie tykkään biisien tekemisestä, levyttämisestä, maskien teosta, poseeraamisesta, musavideon kuvauksista, merchandisen teosta, kansien maalauksesta… Mie tykkään kaikesta muusta ja siellä listan viimeisenä on livekeikat ja rundaaminen, joka on kaikkein vähiten mua itseäni henkilökohtasesti miellyttävä asia. Se on ok, mutta se ei oo mun mielijuttu, kun taas loppubändille se on se ykkösjuttu. Mie olisin tosi tyytyväinen, jos vaan tehtäisiin musaa ja videoita ja fotoja, mutta ei liveä. Se kävisi mulle aivan täysin hienosti. Mie oon jotenkin laiska kaveri, niin on hirveästi vaivaa mennä lavalle ja huudella – hiki tulee ja ei pääse nukkumaan…

Lordin loppua ei kuitenkaan vielä näy.

Ei se näy ennen kuin minusta siltä tuntuu, ja mie luulen että minusta ei tunnu ennen kuin minusta aika jättää. Ei minkäänlaista ajatustakaan siihen suuntaan, että loppuisi!

Näihin kuviin ja tunnelmiin… [naurua] Kiitos ajastasi!

Kiitos kiitos!

Kuvat: Sander Burmeister

Comments

comments

NO COMMENTS