LEPROUS & AGENT FRESCO w/ ALITHIA & ASTROSAUR – Tavastia, Helsinki, 24.10.2017 (suomeksi)

0
389

Norjalainen Leprous on viimeistään vuoden 2013 Coal-albuminsa jälkeen raivannut tiensä progressiivisen musiikin etulinjaan nopealla tahdilla. Progeharrastajille yhtye on totta kai ollut tuttu sen toimittua Emperor-mies Ihsahnin taustayhtyeenä jo aiemmin, mutta viime vuosina bändillä on ollut kiire valloittaa maailmaa vain omalla nimellään. Suomessa Leprous on ehtinyt vierailla jo monesti, ja bändi soittikin loistavan keikan tämän kesän Ilosaarirockissa ennen tuoreen Malina-levynsä julkaisua. Bändi starttasi mittavan levynjulkaisukiertueensa Venäjältä, josta tie vei luonnollisesti Suomeen kolmelle keikalle. Helsinkiläisyleisö pääsi nauttimaan Leprousin, islantilaisen Agent Frescon, australialaisen (!) Alithian sekä maanmiestensä Astrosaurin venkoilusta Tavastialla.

Read in English HERE!
Kuvagalleria TÄÄLLÄ.
Kuuntele Agent Frescon ja Leprousin settilistat tästä:

Olin miettinyt etukäteen, miten keikan ajankohta vetäisi ihmisiä paikalle, sillä tiistai on tunnetusti viikon hiljaisin ravintolapäivä, ja samana iltana oli tarjolla myös Nosturissa eräskin Mayhem-niminen orkesteri. Suuntasimme paikalle heti ovien avauduttua, mutta jo puoli seitsemältä Tavastian baarin puoli oli mukavasti kansoitettu. Kiertueen alkuun liittyy aina kaikenlaista hämminkiä, jonka johdosta aikataulut olivat heti kärkeen puolisen tuntia myöhässä – salia ei oltu avattu vielä laisinkaan, ja äänistä päätellen linjacheck oli vielä kesken. Kun salin ovet avattiin kahtakymmentä yli seitsemän aikoihin, baarissa oli jo oikeasti tungosta. Ilmeisesti ennakkoliput olivat menneet mainiosti kaupaksi, sillä Tavastian yläkertakin oli käytössä!

Astrosaur avasi pelin puoli kahdeksan aikoihin, ja kolmimiehinen oslolaisbändi soitti mainion reilun puolituntisen verran instrumentaalista progehtavaa rockia. Vasta tänä vuonna julkaistu debyyttilevy Fade In // Space Out tuli kuunneltua edeltävänä päivänä hätäisesti läpi, mutta kappaleet heräsivät aivan eri tavalla eloon livenä. Kappalemateriaalista löytyy mukavasti vaihtelua, sillä avausraita “Necronautsin” keskivaiheilla on useamman minuutin mittainen suvantokohta, josta hypätään suoraan blastbeatiin, jonka rumpali Jonatan Eikum soitti kunnioitettavan rennolla otteella. Eikum paukutti perinteisen karsitulla rock-setillä, mutta koska välillä tarvittiin china-soundia mukaan, mies vaihtoi ensimmäisen kappaleen jälkeen toisen crashinsa alle pienemmän efektipellin. Kekseliästä! Soundien kirjo oli muutenkin hieno, sillä jossain vaiheessa lavalta kuului ainoastaan kitarasoundi, vaikkei kitaristi Eirik Kråkenes koskenutkaan soittopeliinsä. Tajusin vasta hetkisen päästä, että ääni tulikin Steinar Glasin bassosta jonkinlaisen efektin läpi. Bändi oli todennäköisesti yleisölle ennalta tuntematon, mutta keikan loppupuolella alkoi näkyä koko ajan enemmän taputuksia. Varsin hyvä aloitus!

 

Toisena oli vuorossa Alithia, joka oli liittynyt mukaan kiertueeseen Australian Melbournesta asti. Harvoin voin sanoa ennen keikkaa, etten oikein tiedä mitä odottaa, sillä myöskin edeltävänä iltana nopeasti tutustuttuna Alithian kakkoslevy To the Edge of Time jätti sekavan kuvan; polveilevista kappaleista ei tahtonut löytyä punaista lankaa sitten millään. Metallimedioissa on kuitenkin ruodittu bändin keikkoja varsin mairittelevaan sävyyn, joten päätin lähestyä tilannetta mielenkiinnolla. Keikka kuitenkin valitettavasti vahvisti etukäteiskuumotukset todeksi, sillä tuloksena oli reilu puolituntinen maailmanmusiikkivaikutteilla höystettyä progea, jossa oikein mikään ei tuntunut osuvan kohdilleen. Biisit sisälsivät aivan liikaa ideoita, joita ei kuitenkaan ole osattu naittaa yhteen, vaan tempovaihtelut olivat töksähteleviä ja säkeistöjä pohjustavat instrumentaalikohdat jäivät kovin tyhjiksi, kun lavalla ei niiden aikana tuntunut tapahtuvan mitään. Kuusimiehinen bändi oli napannut rundille vierailevaksi vokalistiksi venäläisen Iamthemorningin Marjana Semkinan, jonka (kaunis) ääni oli miksattu turhan hiljaiselle, minkä lisäksi Semkina lauloi miltei häiritsevän alavireisesti – totta kai myös lavamiksaus saattoi olla sen verran huono, ettei hän vain kuulllut itseään selkeästi. Alithian miksaaja tuntui olevan muutenkin hieman nesteessä miksauspöydän ääressä, ja esimerkiksi Chuck Billyn mindfulnessiin flipanneelta kaksoisveljeltä näyttävän synistin Jeffrey Castron perkussiot hukkuivat pahasti kitaravallin alle. Alithiaa ei silti voi syyttää livebändiksi, jota olisi tylsää katsoa, sillä soittajat vaihtoivat välillä paikkoja keskenään ja hyödynsivät muutenkin lavatilaa. Harmi kuitenkin, että “Sacrifice” soitettiin viimeisenä, sillä sen loppunostatus oli ainoa osio, joka sai yleisöön enemmän liikettä kuin kohteliaat taputukset. Jos seuraavalle levylle saadaan johdonmukaisempia biisejä, tästä voidaan saada vielä ihan hyvä juttu, mutta tällaisenaan joudun toteamaan ensimmäistä kertaa: valitettavasti ei jatkoon.

 

Jos Alithia jättikin hieman happaman jälkimaun, seuraavaksi mentiinkin sitten täysin läpi katosta. Todistin islantilaisen Agent Frescon edellisen Helsingin-keikan viime syksynä, jolloin bändi oli lämppäämässä Katatoniaa, enkä muista milloin olisin innostunut musiikista yhtä kokonaisvaltaisesti tai nähnyt yhtä täydellistä keikkaa. Bändin tuoreempi Destrier-levy on täyden kympin arvoinen tekele, mutta mitä voikaan odottaa yhtyeeltä, joka on perustettu vain muutamaa viikkoa ennen arvostettuun Músíktilraunir-kilpailuun osallistumista ja sen palkintopöydän tyhjentämistä saman tien? Odotin tälläkin kertaa täysin suvereenia esitystä ja sen myös sain. Agent Frescon musiikki on täynnä kontrasteja: setti käynnistyi debyyttilevy A Long Time Listeningin avauskaksikolla “Anomia” – “He Is Listening”, joista ensimmäistä kuljettaa kitaristi Þórarinn Guðnasonin pianomelodia, mutta jälkimmäinen hyökkää äkkiväärään djent-venkoiluun vokalisti Arnór Dan Arnarsonin huudon myötä. Arnarson käytti mikrofonin heiluttamista suunsa editse tehokeinona häivyttäen osan äänestään, minkä lisäksi mikkipiuha tuntui olevan lyömäsoitin siinä missä rumpusettikin miehen piiskatessa sillä lavaa. Miltei hävyttömän kokoisella afrokampauksella varustettu rumpali Hrafnkell Örn Guðjónsson piti paketin kasassa yhdessä VOLAn basisti Nicolai Mogensenin kanssa, joka oli hälytetty tuuraamaan Islannissa isyyteen valmistautuvaa Vignir Rafn Hilmarssonia.

Suurimmaksi osaksi Destrierin materiaalista koostunut kolmivarttinen sujui kuin siivillä, ja yleisöstä oli selkeästi poimittavissa pääasiassa Agent Frescoa katsomaan tulleita faneja, joille tarjoiltiin yksi täysin uusi kappalekin. Arnarson kiittikin helsinkiläisyleisöä useaan otteeseen, ja jos jostain tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen päätit jättää illan kokonaan väliin tai saapua paikalle vasta Leprousia katsomaan, lienee turvallista sanoa että bändi palaa vielä kaupunkiin. Koen Agent Frescon olevan tämän hetken tärkeimpiä raskaamman musiikin orkestereita esimerkiksi australialaisen Ne Obliviscarisin ohella, vaikkeivät yhtyeet samaan lokeroon mahdukaan.

Setti:
1. Anomia
2. He Is Listening
3. Howls
4. Pyre
5. Wait For Me
6. (uusi kappale)
7. See Hell
8. Angst
9. Bemoan
10. Dark Water
11. Eyes of a Cloud Catcher
12. The Autumn Red

 

Agent Fresco jätti lauteet melko lailla tuleen Leprousia varten, mutta kyllähän norjalaiset hoitivat silti homman kotiin. Bändi oli napannut kiertueelle mukaan jopa oman sellistin, joka käynnisti setin kuin varkain – sello soundcheckattiin changeoverin aikana viimeisenä, mutta sen (todella taidokas) soittaja jäi lavalle ja aloitti soolon, jonka lopussa muu bändi nousi lavalle ja aloitti keikan Malina-levyn “Bonnevillellä” sekä “Stuckilla”. Kenellekään Leprousin aiemmin livenä nähneelle tuskin on epäselvää miten taidokas yhtye on kyseessä, mutta silti on aina vain pakko ihastella miesten yhteissoiton tiukkuutta ja totta kai laulaja Einar Solbergin huikeaa ääntä. Edellislevy The Congregationin julkaisukiertueen Nosturin-keikalla Solbergin ääni tuntui olevan hukassa, mutta Ilosaaressa sekä nyt Tavastialla mies oli täydessä vireessä. Bändin tuorein jäsen, kakkoskitaristi Robin Ognedal, on selkeästi hitsautunut mukaan todella hyvin, sillä Øystein Landsverkin poisjääntiä ei enää edes huomaa. Vierailevan sellistin läsnäolo toi loistavaa lisämaustetta keikkaan, sillä “Stuckin” outro olisi ollut paljon tylsempää kuunnella nauhalta miesten vain patsastellessa lavalla.

Setin alkupuolella saatiin kuulla jopa yllättäviä valintoja The Congregationin “Moonin” sekä Coalin “Saltin” muodossa, joista jälkimmäistä ei oltu koskaan aiemmin soitettu livenä. Viidentenä soitettu “The Valley” taas on mielestäni lähes itsestäänselvyys bändin setissä. Koska kiertue juhlistaa Malinaa, keskittyi setti luonnollisesti sen materiaaliin, ja levyltä taidettiin kuulla lopulta kokonaista kahdeksan kappaletta. The Congregationin “The Price”, jolla bändi avasi encoren, sekä “Rewind” puolustivat paikkaansa setissä, joskin oli harmillista että jälkimmäisestä soitettiin ainoastaan alkupuoli – lopun nopeampi rypistys on mielestäni levyn ehdottomia huippuhetkiä. Kakkoslevy Bilateralilta kuultiin ainoastaan “Restless”. On sinänsä harmi, että illan aikataulut olivat venähtäneet pitkäksi, sillä jos Leprousilla olisi ollut aikaa palata lavalle vielä toistamiseen, olisi totta kai ollut Ilosaaren tapaan hienoa kuulla vielä bändin Se Paras Biisi, “Forced Entry”. Visuaalisesti setti oli upea, sillä Leprousin valomies oli todellakin tehtäviensä tasalla. Miksaus oli mainio, enkä kyllä muista Tavastialla huonolta kuulostavaa keikkaa ikinä kuulleenikaan. Narikkajono purkautui sen verran pitkään, että keikka oli selkeästi, jos ei täysin loppuunmyyty, niin ainakin lähelle.

 

Illan saldona oli yksi hyvä bongaus, yksi ehkä aavistuksenomainen huti, mutta myös kaksi täysosumaa, joten lippujen 25 euron hintaa voidaan kuitenkin pitää täysin perusteltuna – kotimaisten menestysbändien Tavastian-keikoista joutuu välillä maksamaan enemmän. Kiitokset Leprousille sekä Agent Frescolle ja nähdään taas ensi kerralla!

Setti:
1. Bonneville
2. Stuck
3. Moon
4. Salt
5. The Valley
6. Illuminate
7. Rewind
8. Restless
9. Malina
10. The Weight of Disaster
11. The Last Milestone

Encore:
12. The Price
13. Mirage
14. From the Flame

Kuvat: Marco Manzi

Comments

comments

NO COMMENTS