HIM w/ JIMSONWEED – Rytmikorjaamo, Seinäjoki, 29.12.2017 (suomeksi)

0
1584

Vuoden 2017 tavoin love metalin lähettiläiden, HIMin, ura tuli tiensä päähän hiljattain. Vitsikkäästi nimetyn Bang & Whimper -jäähyväiskiertueen viimeinen osuus luonnollisesti soitettiin koto-Suomessa, ja se koostui viidestä keikasta vuoden lopussa. Kolmanneksi viimeinen keikka oli Seinäjoen Rytmikorjaamolla 29. joulukuuta, ja Musicalypse oli paikalla seuraamassa Ville Valon ja kumppanien viimeistä vierailua lakeuksille.

Kuuntele settilistat tästä (huom! ei sisällä Jimsonweedin Invisible Planin kappaleita tai HIMin “Rebel Yell” -coveria, joita ei löydy Spotifysta):

En ole koskaan ollut varsinainen HIM-fani, joten ilmoitus bändin hajoamisesta yllätti minut, vaikka se olikin järkeenkäypä – sydänsuruista ja toistensa käsivarsille kuolevista rakastavaisista ei voi tehdä määräänsä enempää särökitaralla varustettuja kappaleita muuttumatta parodiaksi itsestään, ja bändin kultakausi oli muutenkin päättynyt jo vuosikymmentä aiemmin. Vaikka kaimani herra Valon laulumaneerit ja tekstit ovat monesti makuuni melko korneja, hänellä löytyy korvaa loistaville koukuille, mikä on johtanut lukemattomien hittien julkaisuun, eikä bändin vaikutusta yhtenä Suomen suurimmista musiikkivientitoivoista voida liioitella. Saadessani mahdollisuuden nähdä HIM ensimmäistä ja viimeistä kertaa päätin tarttua siihen.

 

Illan avasi stoner-kvartetti Jimsonweed, jonka historiaan ja materiaaliin olin tutustunut jo ennen kuin se julkistettiin lämmittelijäksi, joten tiesin mitä odottaa musiikillisesti. Keulahahmo Suho Superstar kuulemma teki vaikutuksen nuoreen Ville Valoon (joka soitti jopa bassoa yhtyeen riveissä hetken aikaa) Helsingin 90-luvun rokkipiireissä, ja HIM lämmitteli Jimsonweedia yhdellä ensimmäisistä keikoistaan, joten arvelen entisten oppipoikien halunneen nostaa hattua heitä inspiroineelle ryhmälle viimeisen kerran.

Jimsonweedin setti keskittyi luonnollisesti vuonna 2016 julkaistuun – ja 14 vuotta aiemmin nauhoitettuun – Ghosts of Kopliin, mutta mukana oli myös poimintoja Invisible Plan -debyytiltä (1996). Kohokohta oli “Any of These Days”, jonka lopussa basistilta kuultiin jopa hieman tappingia. Suho Superstarilla vaikutti olevan joitain ongelmia mikrofoninsa kanssa, josta lähti välillä rapinaa tai kiertoääntä, ja ajoittain häntä oli vaikea kuulla, varsinkin korkeissa falsettikohdissa. Yleisön kotikaupunkien tiedustelua lukuun ottamatta hän pitkälti keskittyi enemmän jorailemaan kuin ottamaan kontaktia yleisöön, mutta muu bändi paikkasi tätä jonkin verran. Varsinkin kitaristi Sami Yli-Sirniö, jonka soitosta olen nauttinut Barren Earthin levyillä, ilmeili alinomaa, ja kovaa takonut rumpali yritti saada yleisöä taputtamaan mukana, vaikkei tämä ollut helppo tehtävä, sillä ihmiset odottivat selvästi illan pääateriaa ja kuuntelivat Jimsonweedia vain kohteliaisuudesta. Vierailevana muusikkona kosketinsoittimissa bändillä oli tuttu kasvo, Amorphiksen Santeri Kallio. Hän soitti noin joka toisessa kappaleessa, istuen pienen kioskinsa takana ja laajentaen bändin soundipalettia perusrockin ulkopuolelle. Jimsonweed soitti sulavan louhivaa rockiaan kaiken kaikkiaan hyvin, mutta rakkausmetallinnälkäisen yleisön edessä soittaminen ei ollut sille soveliain mahdollinen paikka, joten toivon bongaavani bändin joskus omalla keikallaan.

 

Settilista:
1. Starting to Grow
2. Dust and Blood
3. Any of These Days
4. Before the Beginning
5. Dark Sun
6. Built to Blow
7. Bride
8. Behind the Eyes of Blue
9. Soulful of Power

 

Jimsonweedin setin jälkeen HIMin valmistelut alkoivat ja iso metallinen Heartagram paljastettiin, mikä muistutti minua KISSin keikkojen isosta logosta. Tarkkaillessani ihmisiä ympärilläni yllätyin paikalle ilmaantuneiden miesten lukumäärästä, koska koulussa ollessani HIM oli stereotyyppisesti tyttöjen bändi, joten olin alitajuntaisesti odottanut 80-90 prosentin yleisöstä olevan naisia. Miehiä oli kuitenkin kohtalaisesti, enkä usko kaikkien olleen vain tyttöystäviensä tai vaimojensa seuralaisina. On ihan terveellistä, että ennakkoluulot joutuvat murskatuiksi silloin tällöin! Oletukseni siitä, että ulkomailta asti olisi tullut kovan luokan faneja, osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä jonottaessa saattoi kuulla jutustelua englanniksi ja bongata kansainvälistä porukkaa. Harvat suomalaisbändit voivat edes uneksia näin omistautuneesta kuulijakunnasta, ja oli selvää, että monet tulevat kaipaamaan tätä bändiä.

HIM nousi lavalle The Everlyn Brothersin “Bye Bye Loven” tahdittamana. Pipopäinen keulahahmo Ville Valo tervehti Seinäjoen väkeä ja “Buried Alive by Love” kajahti soimaan. Parin edellisen keikan arvioiden mukaan Valo oli ollut hieman flunssainen, mutta kun hän päätti kappaleen vertahyytävällä huudolla, arvelin hänen selviytyvän illasta kunnialla, oli flunssaa tai ei. Settilista oli käytännössä hittikimara, sillä 21:stä biisistä 17 kuultiin kokoelmalta XX – Two Decades of Love Metal (2012). Tämä oli viisas valinta, koska arvelen ainakin osan yleisöstä olleen joko kaltaisiani satunnaisia kuulijoita, jotka eivät olleet aiemmin nähneet HIMpuloita elävänä tai vanhoja faneja, jotka olivat jääneet pois kelkasta jossain vaiheessa ja olivat nyt verestämässä muistojaan viimeisen kerran. Jokainen täyspitkä albumi oli kutenkin edustettuna setissä, ja tarjoilipa HIM myös harvinaisena herkkuna “Stigmata Diabolin” debyytti-ep:ltä 666 Ways to Love: Prologue (1996). “Wings of a Butterflyn” ja “Join Men” kaltaiset isoimmat hitit saivat odotetusti aikaan riemukkaimmat kiljaisut ja äänekkäimmät yhteislaulut, mutta henkilökohtainen suosikkini oli reipas “Heartkiller”-veto. Kenties se, että hieman tuoreempana biisinä sitä ei oltu vielä soitettu tuhatta kertaa teki siitä bändillekin mielenkiintoisemman? Ainut hämmentävä valinta setissä oli cover Billy Idolin “Rebel Yellistä” – miksi uhrata aikaa lainabiisille (pakollisen “Wicked Gamen” lisäksi), kun levyjä löytyy omasta takaa kahdeksan kappaletta? “Right Here in My Arms” on muutenkin melko billyidolmainen kappale ja oli jo soitettu hieman aikaisemmin.

Ville Valo harjoitti melkoista lauluakrobatiaa äärilaidasta toiseen – “Gone with the Sinin” aikana hän kävi hetkellisesti oktaavia alempana, aivan kuin alkuperäinen versio ei olisi ollut jo riittävän matala, mutta jo seuraavassa biisissä, “Soul on Firessa”, hän huusi kuin viimeistä päivää. Jos miehen äänenkäyttö oli pätevää, samaa ei voinut sanoa hänen mikkitekniikastaan, sillä hän piti sitä monesti joko liian lähellä tai kaukana suustaan, mikä johti epätasaiseen lauluvolyymiin. Basisti Mikko “Mige” Paananen oli lavalla bändin energisin jäsen, mutta Mikko “Linde” Lindströmin kitaransoitto kiinnitti soittajista huomioni parhaiten. Keihäsmies soitti hienon pidennetyn soolon “Wicked Gamessa” Valon ollessa pois lavalta, ja hänen otelautatyöskentelynsä oli vaikuttava myös “Your Sweet 666:ssa” ja “The Kiss of Dawnissa”. Yksi silmiin- ja korviinpistävä seikka oli taustalaulujen puute – olin nähnyt videoita, joissa muut HIMin jäsenet laulavat stemmoja, mutta tällä kertaa Valo lauloi täysin yksinään. Kyllästyivätkö muut laulamiseen vai eikö kiertuebudjettiin mahtunut enempää mikrofoneja?

Soundit olivat kelvolliset suurimmalta osin; ainoastaan “Tears on Tape” kärsi pahasta laimeudesta Lindströmin kitaran alhaisen äänenvoimakkuuden vuoksi. Peukkua ansaitsee erityisesti Paanasen bassosoundi, joka oli jyrisevä, mutta erottuva ja yksi parhaista keikoilla kuulemistani. Lavalla soundipolitiikka ei ollut kai ihan yhtä ruusuinen, sillä ikuisena perfektionistina Valo jakoi äänimiehelle ohjeita niin sanallisesti kuin käsillä viittilöiden. Valo ei kuitenkaan ollut känkkäränkkätuulella, vaan siirrettyään joitain laatikoita sivuun lavalla hän tuntui pääsevän oikeaan mielentilaan. Hän vitsaili loppuunmyydyn Rytmikorjaamon “ihanan huonosta” ilmanvaihdosta, ja ennen “The Funeral of Heartsia” hän kiitti faneja vuosien varrella antamastaan tuesta. Illan päättäneen doom-iskelmä “When Love and Death Embracen” loppupuolella hän asteli takavasemmalle, jättäen bändikaverinsa soittamaan biisin loppuun keskenään.

 

HIMin ammattitaitoinen esitys ja vahva kappalevalikoima takasivat sen, että bändin jäähyväiskeikka faneille Seinäjoella oli vertauskuvallisesti lähempänä paukahdusta kuin kitinää. Samalla kuitenkin pystyi aistimaan, että viisikon kirkkain intohimon liekki oli jo hiipunut, ja suurimmalta osin keikka vaikutti olevan kuin yksi viimeisistä työpäivistä ennen eläkkeelle pääsyä: bändi oli rennolla tuulella ja tietoinen lähestyvästä vapaudesta, muttei antanut enää ihan sataprosenttista panostaan. Voi olla, että bändi säästeli voimiaan viimeistä kotikenttäkeikkaa varten Helsingin Tavastialla, mutta HIM onnistui joka tapauksessa ylittämään odotukseni, joita Jäähallin-keikan kriittiset arviot olivat laskeneet. Lepää rauhassa, His Infernal Majesty – kenties tiemme risteävät vielä jonain päivänä jollakin paluukiertueeseen lukeutuvalla festarilla?

Settilista:
Intro (The Everly Brothers – Bye Bye Love)
1. Buried Alive by Love
2. Heartache Every Moment
3. Your Sweet 666
4. The Kiss of Dawn
5. The Sacrament
6. Tears on Tape
7. Wings of a Butterfly
8. Gone with the Sin
9. Soul on Fire
10. Wicked Game (Chris Isaak -cover)
11. Killing Loneliness
12. Poison Girl
13. Bleed Well
14. Heartkiller
15. Join Me
16. Stigmata Diaboli
17. In Joy and Sorrow
18. Right Here in My Arms
19. The Funeral of Hearts

Encore:
20. Rebel Yell (Billy Idol -cover)
21. When Love and Death Embrace

 

Kuvat: Lene L.

Comments

comments

NO COMMENTS