EPPU NORMAALIN SUPERVIIKONLOPPU – Metro Areena, Espoo, 02-03.12.2016 (suomeksi)

0
1057

Eppu Normaali – yksi Suomen pitkäkestoisesti suosituimmista yhtyeistä – täytti tänä vuonna kunnioitettavat 40 vuotta. Tätä juhlistettiin julkaisemalla uusi dokumenttielokuva Eput joulukuun 2. päivä. Sen lisäksi he isännöivät ‘Superviikonlopuksi’ nimetyn kahden illan juhlan Espoon Metro Areenalla (jonne ironisesti tapahtumapäivinään mennessä ei länsimetro mennyt). Ensimmäisenä iltana oli määrä olla elokuvan ensi-iltaesitys, jota seuraisi puoliakustinen setti bändiltä. Seuraavaa iltaa tähditti bändi kokonaisella konsertilla, johon osikseen osallistui Tampere Filharmonia, jonka kanssa se jo kerran soitti yhdessä Ratinan Stadionilla 2016.

Read in English HERE!
Kuvagalleria TÄÄLLÄ!

 

Vaikka kuulinkin ensi kertaa Eppu Normaalista aikana, jota voisi kutsua sen renessanssiksi, minua veti puoleensa lähinnä sen 70-80-luvun vaihteen tuotanto. Siinä oli lapsekas ja leikkisä lähestymistapa punk rockiin. Vuoden 1979 albumin Maximum Jee&Jee lyriikat olivat kaikkea esimerkiksi lastenlauluksi sopivasta “Myrkkyä” -kappaleesta suorastaan äänekkääseen vauvan murhaamisesta kertovaan “Kuolleet kakarat” -materiaaliin (kuten sanat kulkevat: “Se ei oo rikollista, eks oo kuullut jälki-abortista?”). Tietysti paljon voi tapahtua neljässä vuosikymmenessä, ja he siirtyivätkin hiljalleen yleisesti pidettävämpään radioystävälliseen tyyliin. Olin nähnyt Eput vain kerrran aiemmin Ruisrockissa 2009, ja odotin mielenkiinnolla heidän näkemistään uudestaan.

 

Perjantai
Saavuin juuri tarpeeksi aikaisin saadakseni yhden oluen alle ennen elokuvan alkua. Areena oli hieman yli puolilleen täynnä ihmisiä keski-ikäisistä eläkeläisiin, seassaan vain muutamia nuorempia. Selvästikin yhtyeen suurin kohderyhmä koostuu niistä, jotka ovat olleet heidän mukanaan tällä vuosikymmenten matkalla alusta asti. Syystä tai toisesta keikkapaikka oli hyvin viileä, enkä kuunaan kokenut tarpeelliseksi luopua takistani. Ehkäpä joku oli ottanut termin “jäähalli” hieman kirjaimellisesti.

Elokuva näytettiin kolmella näytöllä, joista keskimmäinen oli suurin. Koin permannolta katsoessani keskimmäisen toimivammaksi. Koska olemme musiikkiin painottuva sivusto, päätin etten anna varsinaista elokuva-arviota, mutta lyhyesti sanottuna kuvaisin sitä hyvin viihdyttäväksi. Se keskittyy paljolti veljeksiin Martti sekä Mikko “Pantse” Syrjään ja kertoo yhtyeen tarinan vaatimattomasta alusta tämänkesäiseen sinfoniaorkesterin tahdittamaan vuosijuhlaan asti. Se oli tehty heidän ominaista huumoriaan ammentaen ja antoi tilaisuuden tarkastella syvemmin heidän ajatusmaailmaansa. Kaikkiaan olen tyytyväinen että näin sen, koska opin siitä paljon siinä hauskanpidon ohessa.

Elokuvan aikana huomasin tilan akustiikan olevan kamala. Kaikki kovemmat äänet kaikuivat takaseinämän kautta ja palasivat muodostaen puolen sekunnin viiveen. Dokumentin aikana tämä oli havaittavissa lähinnä kun rummut soivat tai puheessa, kun kovia “p”- tai “s”-äänteitä lausuttiin. Muutoin itse elokuvan äänisuunnittelu oli erinomaista.

Näytöksen jälkeen oli lyhyt väliaika, jota seurasi Eppujen akustinen esitys. He nousivat estradille hyvin letkeällä asenteella, laulaja Martti Syrjää lukuun ottamatta, istuen. Heillä oli erittäin arkiset vaatteet yllään, ja jopa Martti lähinnä laahusteli pitkin lavaa käsi toisessa taskussa suurimman osan setistä. Se ei selvästikään ollut luonnostaan rock-konsertti vaan esiintyminen niille tosifaneille, joita kiinnosti tarpeeksi tulla jäähalliin katsomaan dokumenttielokuvaa.

He aloittivat “Lainelautailevan lehmän mahan rock’n’rollilla”, joka on klassikko edellä mainitulta lempilevyltäni Maximum Jee&Jee. Se toimi loistavasti tällä setupilla, ollessaan pikemminkin rockabilly-parodia kuin räikeä punk rock -kappale. Sitä seuraavat kappaleet asettivat tunnelman sopivasti. Piakkoin tunnettu jazz-pianisti Iiro Rantala liittyi joukkoon, aloittaen toisella rock’n’roll-tyylisellä numerolla “Minun aurinkolasit”. Hänet kuitenkin pian syrjäytti seuraava vieraileva esiintyjä, Eero “Safka” Pekkonen haitarissa. Kummatkin olivat vuorollaan lavalla vain kahden kappaleen ajan (ensiksi), jotka olivat vaatimattomammin tunnettuja Safkan kanssa soitettua “Pimeyden tangoa” lukuunottamatta. Näitä seurasikin heidän tunnetumpia kappaleita, mukaanlukien “Urheiluhullu”, jonka aikana Martti pääsi esittelemään eittämättä yhä ylväitä hauiksiaan.

Vaikka ääni kuului hyvin selkeästi, selvästikin akustinen setti olisi toiminut paremmin klubikeikalla. Keikkapaikan akustiikka pelasi koko ajan heitä vastaan. Ellei ollut tarpeeksi ääntä sitä vaimentamaan, niin rumpujen ääni palasi kaiun kanssa takaseinältä ja häiritsi rytmiä. Tämä häiritsi ajoittain, muttei silti tarpeeksi usein että olisi pilannut koko elämyksen.

Loppuun oli säästetty “Murheellisten laulujen maa”, johon Iiro sekä Safka osallistuivat myös. Koska se on Eppujen suurimpia hittejä, he onnistuivat luomaan kohtuullisen laajan soundin setupin huomioiden. Toiseksi encoreksi soitettiin vielä “Njet, njet”, jossa koko areena lauloi mukana. En tiedä, voinko suositella iltaa ihmisille, joille Eppu Normaalin tuotanto ei ole kovin tuttua, mutta se toimi hyvin erityisenä fanitapahtumana. Ilmapiiri oli rauhallinen ja pidättyväinen, mutta silti kutsuva. Viihdyttävä elokuva, muutama olut, sekä virkistävän erilainen keikka. Myönnän odottaneeni innolla, mitä kappaleita oli luvassa toiselle illalle.

Settilista:
1. Lainelautailevan lehmänmahan rock’n’roll
2. Kuunvartalo yöllä
3. Teen sinusta muusia
4. Poltan loppuun tupakin
5. Balladi kaiken turhuudesta
6. Minun aurinkolasit
7. Hiljaa huomiseen
8. Kun jatsia kuunneltiin
9. Pimeyden tango
10. Urheiluhullu
11. Joka päivä ja joka ikinen yö
12. Puhtoinen lähiöni
13. Yöjuttu
14. Linnunradan laidalla
15. Kitara, taivas ja tähdet

Encore:
16. Kaikki häipyy, on vain nyt
17. Murheellisten laulujen maa

Encore 2:
18. Njet, Njet

 

Lauantai
Lupaus erään tunnetuimman suomalaisyhtyeen esiintymisestä sinfoniaorkesterin säestämänä oli houkutellut toiselle illalle entistä suuremman yleisön, sillä keikkapaikka oli selvästi täydempi. Myös ikäjakauma oli huomattavasti monipuolisempi. Ilmeistä oli, että tämä oli viikonlopun pääesiintyminen ja perjantai oli vain esimakua.

Eput aloittivat setin yllättävän harvinaisella kappaleella “Asustelaulu”. Se oli hyvin heikko ja laahaava tapa aloittaa tällainen suuri ilta, kun taas toinen kappale “Tien päällä taas” oli sopivampi. Sitä seurasi lisää 80-luvun puolivälin kappaleita, kuten “Suomi-ilmiö”, “Vuonna ’85” sekä “Akun tehdas”, mikä antoi esitykselle paremman menon. Illan ensimmäinen vieraileva esiintyjä oli Eppujen alkuperäinen basisti Mikko Saarela, joka tuli laulamaan “James Deanin” ja siirtyi sitten bassokitaraan kappaleeseen “Pidetään ikävää”. Hän oli selvästi tullut hauskanpitoa varten, mikä oli tarttuvaa. Oleellisinta lienee huomauttaa, että hänellä oli paita, jossa luki “Sorry ladies, I’m in the Night’s Watch.” Minulle tuli ikävä häntä illan mittaan.

Muutaman hitin, kuten “Joka päivä ja joka ikinen yö” ja “Tahroja paperilla”, jälkeen kuuluisa Tampere Filharmonia ilmestyi yhtyeen taakse lavalle. He alkoivat soittaa klassikkoa “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset”, johon orkesteri ylväästi yhtyi ensimmäisessä kertosäkeessä. Esitystä koristi entisestään Las Vegas-tyylinen valoshow, sekä näyttävämmät grafiikat. Keikka lähti suorastaan lentoon. Minusta tuntui heti kuin olisin katsonut jotain erityistä, josta voisin kerskua myöhemmin ystävilleni.

Näyttävyys kantoi vain tiettyyn pisteeseen asti, kun pian aloinkin huomata että orkesteri kuulosti kovin sekamelskalta. Komeaa ääntä hautasi määrittelemättömän keskinkertainen soundi, jota soitti esiintyjistä viisi vähiten lahjakasta. Esiintyjä joita olimme tietenkin kaikki tulleet katsomaan oli varsinaisesti Eppu Normaali, mutta sen olisi pitänyt keksiä soundi, joka olisi sopinut yhteen tätä paremmin. Orkesterin kuuli paljon paremmin sille varatuissa tauoissa kappaleissa kuten “Hipit rautaa” ja “Lensin matalalla 2”. Näistä jälkimmäinen oli sentään luotu alkujaankin jousisoittimien säestämäksi ja siksi toimikin niin hyvin. Tämän jälkeen olikin oiva hetki pitää väliaika.

Toinen setti alkoi filharmonian soittamalla sikermällä. Eppujen liittyessä hiljalleen soittoon ja seuraavan kappaleen alkaessa sisäistin, että olisin varmaan mielummin kuunnellut vain orkesteria. “Hiljaa huomiseen” sentään toimi vielä, sillä se oli hidas kappale selkeällä melodialla, jonka päälle jouset pystyivät rakentamaan. Filharmoninen orkesteri piti taukoja seuraavissa kappaleissa ja liittyikin mukaan vain sopiviksi koetuissa kohdissa. Esimerkiksi kappaleeseen “Murheellisten laulujen maa” ei lisätty kuin pianosäestys. Tämä esitys ei ollut laisinkaan mitä olin toivonut.

Setin viimeisessä osiossa Eput soittivat suosituimpia kappaleitaan, kuten “Baarikärpänen”, “Kun olet poissa” ja “Vihreän joen rannalla (kauan sitten)”, joissa yleisö sai laulaa mukana. Pantsekin pääsi laulamaan “Baarikärpäsessä”. Siinä tuli ikävä Marttia. Lopuksi he soittivat vielä uudelleen “Njet, njetin.” Se oli puhdasta, tuorepuristettua Eppu Normaalia. He olivat selvästi elementissään ja se oikeastaan toimi paremmin kuin orkesterin kanssa.

 

Minun mielestäni tämä olikin koko idean perikato. Hetket, jolloin filharmonia soitti ja Eppuja oli vain vähän tai ei ollenkaan toimivat loistavasti, kun taas orkesterin poissaolo ei haitannut Eppuja. Saattaa olla, että molempien elementtien kuuluisi pysyä erillään. “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” etenkin oli aivan sekamelskaa, ja parhaimmillaankin orkesteri joutui tyytymään pelkkien bassokuvioiden soittoon, kappaleissa kuten “Hipit rautaa”. Olin myös karvaasti pettynyt siihen, että Eput soittivat molempina iltoina monia samoja hittejä, kun heillä olisi ollut niin valtaisa valikoima, josta ammentaa. Siitä jäi tunne kuin olisin nähnyt kaksi versiota samasta keikasta, yhden ‘superviikonlopun’ sijaan.

Minusta tuntuu, että Eput olivat itse samoilla linjoilla kanssani, sillä he olivat nähtävästi vaivaantuneita tällaisen spektaakkelin keskellä. Heillähän oli vielä samat vaatteetkin kuin edellisenä iltana. Eppujen kaltainen yhtye sopii parhaiten klubi- tai festivaali-keikoille, sillä se on vain vaatimaton punkpoppoo maaseudulta, joka ei kaivannut mitään valtavia näyttöjä tai valoesityksiä tehdäkseen paikkaansa ihmisten sydämiin. Tämä olikin toivon mukaan vain yksittäinen erityisesiintyminen vuosikerran kunniaksi, jonka jälkeen yhtye voi palata siihen missä se loistaa.

Settilista:
1. Asustelaulu
2. Tien päällä taas
3. Suomi-ilmiö
4. Vuonna ’85
5. Ei sankariainesta
6. Akun tehdas
7. James Dean
8, Pidetään Ikävää
9. Joka päivä ja joka ikinen yö
10. Puhtoinen lähiöni
11. Tahroja paperilla
12. Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset
13. Jackpot
14. Läpivalaistu
15. Hipit rautaa
16. Lensin matalalla 2
Väliaika
17. Musiikkia Rantalasta
18. Hiljaa huomiseen
19. Olin vain tuuli
20. Kun valot tulevat vastaan
21. Murheellisten laulujen maa
22. Pimeyden tango
23. Kun jatsia kuunneltiin
24. Baarikärpänen
25. Viihteen kuningas
26. Näin kulutan aikaa
27. Urheiluhullu
28. Kun olet poissa
29. Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
30. Suolaista sadetta
31. Kitara, taivas ja tähdet
32. Linnunradan laidalla
33. Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore:
34. Kaikki häipyy, on vain nyt
35. Njet, njet

Photos: Amy W | Ed: Ville Karttunen

Comments

comments

NO COMMENTS