DREAM THEATER – Jäähalli, Helsinki, 27.02.2017 (suomeksi)

0
849

Tänä vuonna tulee 25 vuotta kuluneeksi Dream Theaterin uraauurtavan Images and Words -albumin julkaisusta. Tätä merkkipaalua juhlistaakseen progemetallin legendat lähtivät Eurooppaan Images, Words and Beyond -kiertueelle, jonka ensimmäisen osion viimeistä keikkaa Musicalypse oli seuraamassa 27. helmikuuta Helsingin Jäähallissa.

Kuvagalleria TÄÄLLÄ!

 

Rehellisesti sanottuna tämä nostalgiakiertue tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma B, sillä vielä viime lokakuussa johtohahmo John Petrucci kertoi Dream Theaterin tuovan The Astonishing -rockoopperansa Aasiaan sekä uusintakierrokselle Eurooppaan. Jossain vaiheessa bändin suunnitelmien on täytynyt muuttua jostain syystä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät suomalaiset DT-fanit päässeet näkemään The Astonishingia livenä, sillä viimevuotiseen Euroopan-kiertueeseen kuului esiintymisiä vain harvoissa ja valituissa kaupungeissa. Jotkut olivat sosiaalisessa mediassa pettyneitä tästä, mutta ottaen huomioon albumin saaman ristiriitaisen vastaanoton, arvelisin useimpien fanien (mukaan lukien allekirjoittanut) olleen iloisia päästessään sen sijaan kuulemaan klassikoita. Awake on itselleni yhä se rakkain Dream Theater -albumi, mutta Images and Words ei jää kauas vertailussa, joten en todellakaan pistänyt pahakseni bändin päätöstä esittää levy alusta loppuun. Albumi on kasarihenkisistä soundeistaan huolimatta kestänyt ajan hammasta loistavasti, ja sen ennakkoluuloton sekoitus tyylejä on edelleen tuoreen kuuloinen, vaikka ilmestyessään se oli melkoinen outolintu grungen hallitsemassa ilmapiirissä.

 

Keikkailtana jonot Jäähallin ovien ulkopuolella olivat pitkiä ja yleisöä tuntui olevan enemmän kuin kolme vuotta sitten samassa paikassa, vaikkei varsinaisesta tungoksesta voi puhua. Kiertueen nostalgiateema lienee houkutellut paikalle ihmisiä, jotka eivät välttämättä seuraa Dream Theateria enää aktiivisesti, mutta halusivat kokea bändin tunnetuimman albumin livenä. Toki vuoden 2014 Along for the Ride -kiertueella settilista sisälsi reilun annoksen Awakea ja Scenes from a Memorya (1999), mutta se ei käynyt ilmi mainoksista, joten kenties jotkut potentiaaliset kävijät jäivät kotiin kyseisenä iltana.

Keikka ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä avauksena toimi ”The Dark Eternal Night”, joka ei tuntunut synnyttävän mitään varsinaista hurmosta. Kyseinen ralli on mielestäni Dream Theaterin heikoimman tekeleen Systematic Chaosin (2007) kehnoin kappale, sillä sen väkinäiseen rankkuuteen ja loputtomaan tilutteluun kiteytyvät Dream Theaterin 2000-luvun lopun tuotannon ärsyttävimmät piirteet. Vaikka biisi kuulostikin hieman paremmalta livenä kuin levyllä, taso kohosi heti tämän jälkeen, kun vuorossa oli ”The Bigger Picture”, joka on yksi kokonaisuutena hieman laimeaksi jääneen nimikkolevyn (2013) säväyttävimpiä viisuja. Biisin kliimaksissa yleisö yltyi taputtamaan mukana, eikä laulaja James LaBrien lievä takeltelu korkeimmissa kohdissakaan syönyt kappaleen tehoa. Illan instrumentaalina toimi maalaileva ”Hell’s Kitchen”, jota pohjustettiin upealla fiilistelyintrolla. Kappaleen kaivaminen naftaliinista 19 vuoden tauon jälkeen oli erittäin tervetullut ratkaisu, vaikka rumpali Mike Manginin soitto kuulosti hieman jäykältä Mike Portnoyn alkuperäiseen verrattuna. Tuoreinta The Astonishing -albumia oli edustamassa kaksi sinkkubiisiä, mutta yleisö ei tuntunut täysin lämpiävän uudelle materiaalille LaBrien ja kosketinsoittaja Jordan Rudessin yllytyksestä huolimatta – Dream Theaterin lämmittelijä on aina kovan paikan edessä, jopa silloin kun roolissa on itse Dream Theater.

Bassosoolot ovat vitsin aihe rokkipiireissä, mutta John Myungin Jaco Pastorius -tribuutti ”Portrait of Tracy” oli hienoa kuultavaa huiluäänineen. Rauhallinen teos oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä, sillä sitä seurasi rautainen keikkajyrä ”As I Am”. Musiikilliset hatunnostot jatkuivat, kun biisiä höystettiin Metallican ”Enter Sandmanin” ensimmäisellä säkeistöllä ja kertosäkeellä. Lopussa kuultiin myös ”Onea”, ja soittipa John Petrucci pikaisesti ”Master of Puppetsin” riffinkin. Ensimmäinen setti päättyi omiin suosikkeihini kuuluvaan ”Breaking All Illusionsiin”, josta on ansaitusti muodostunut moderni klassikko, bändi kun on soittanut sitä lähes jokaisella kiertueella julkaisustaan lähtien. Petruccin bluesahtava soolo oli jälleen omaa luokkaansa, kuten myös teoksen loppuhuipentuma.

Väliajan jälkeen aikamatka alkoi nauhalta tulleella koosteella vuoden 1992 musiikista, johon sisältyi muun muassa Sir Mix-a-Lotin ”Baby Got Back”(!) ja Guns N’ Rosesin ”November Rain”. Juontajan esittelyn myötä siirryttiin Dream Theaterin ”uuteen” hittiin ”Pull Me Under”. Ihmisten reaktioista kävi välittömästi ilmi, mitä varten Jäähalliin oltiin tultu, sillä väki suorastaan hullaantui, ainakin niin paljon kuin suomalainen progeyleisö voi. Vaikka Imagesin kappaleet tulivat oikeassa järjestyksessä, bändi ei soittanut niitä orjallisesti alkuperäisversioita seuraten, vaan mukaan oli lisätty ylimääräisiä ja pidennettyjä soolo-osuuksia. ”Another Dayn” lopussa kuultiin Rudessin kosketinsoolo, ja Petruccin soolobiisistä ”Glasgow Kiss” oli lisätty pätkä ”Take the Timeen”. ”Metropolis Pt. 1:n” puolivälissä Mike Mangini sai puolestaan soittaa rumpusoolon, ja tunnelmallisen ”Wait for Sleep” -balladin alkajaisiksi kuultiin Rudessin pianoimprovisointia, joka LaBrien mukaan kuulosti erilaiselta kiertueen jokaisena iltana. Lisäksi Rush-fanien mieltä lämmittivät pienet pätkät ”Xanadusta” ja ”Cygnus X-1:sta”.

Soittopuoli sujui hyvin mallikkaasti, vaikka Mangini sekoili ”Pull Me Underin” lopun komppikäännöksessä ja Rudess teurasti julmasti Kevin Mooren parhaimpiin kuuluvan kosketinsoolon ”Take the Timessa”. Kitarakarhu Petrucci oli kuitenkin illan kirkkain tähti, ja ”Another Dayn” ja ”Under a Glass Moonin” legendaariset soolot olivat mannaa korville. Väliajalla olin pohtinut, miten James LaBrie selviäisi Images and Wordsin materiaalista, sillä ensimmäisen setin aikana miehen flunssa oli kuulunut ylärekisterin tunkkaisuutena ja laulumelodioiden muokkaamisena matalammiksi. Ilmeisesti jatkuva veden (tai jonkin muun ääntä avaavan juoman) siemailu instrumentaaliosioiden aikana, kappaleiden vireen pudottaminen ja ekstrasoolojen antamat ylimääräiset hengähdystauot kuitenkin auttoivat, sillä ajoittaista epävireisyyttä ja ”Take the Timen” toisessa säkeistössä tapahtunutta äänen romahdusta lukuun ottamatta klassikot sujuivat ihan kohtuullisesti 53-vuotiaalta. Konserttitunnelma oli muutenkin korkealla ja instrumentaalipuoli toimi pitkälti kuin junan vessa, joten LaBrien heikoimmatkaan hetket eivät latistaneet musiikin hehkua. Vaikka hänen olemuksestaan oli aistittavissa lievää ärtymystä, kun laulu ei mennyt ihan putkeen, LaBrie ei antanut sen ottaa ylivaltaa vaan hoiti hommansa ammattimaisesti. Välispiikeissä mies yltyi tarinoimaan huomattavasti enemmän kuin edellisillä näkemilläni DT-keikoilla: hän muun muassa äimisteli paikalle ilmaantuneiden naiskuulijoiden määrää (”where the hell were you 25 years ago?”) ja muisteli myöhemmin samppanjanhuuruiseksi äitynyttä Images and Wordsin miksauksen kuuntelusessiota.

Konsertin visuaalinen ilme oli hieman vaatimaton edellisiin kiertueisiin verrattuna, sillä tällä kertaa mukana ei ollut videoruutua, todennäköisesti The Astonishing -keikkojen ja juhlaturneen välissä lyhyeksi jääneen tauon ja siihen sisältyneen joulunajan vuoksi. Taustakangas näytti kuitenkin hienolta valojen värittäessä sitä, ja riisutumpi visuaalisuus sopi nostalgiateemaan, kuten myös coverpätkät ja jammailut, joita DT ei ole pahemmin harrastanut Mike Portnoyn lähdön jälkeen. Bändistä ei ainakaan itselleni välittynyt väsymys kuukauden kiertämisestä huolimatta, vaan viisikko tuntui olevan hyvässä hapessa: Rudess ja Mangini elehtivät toisilleen vähän väliä, ja viilipyttynä tunnettu Myung jopa nousi rumpukorokkeelle pari kertaa.

 

Vaikka muutamat kappalevalinnat ensimmäisessä setissä eivät olleet itselleni kaikkein mieluisimpia ja LaBrie ei ollut parhaassa iskussa, keikka jäi silti reilusti plussan puolelle Images and Wordsin ja encorena kuullun ”A Change of Seasons” -järkäleen ansiosta. Esitys päihitti toissavuotisen Kulttuuritalo-tynkävedon mennen tullen, vaikkei Along for the Ride -keikan voittanutta vieläkään ole. Dream Theater tarjosi kaiken kaikkiaan mukavan elämyksen niin menneitä verestäneille vanhoille faneille kuin omalle sukupolvelleni, joka oli hädin tuskin vielä syntynyt 25 vuotta sitten.

Settilista:
1. osa:
Intro (Two Steps from Hell – The Colonel)
1. The Dark Eternal Night
2. The Bigger Picture
3. Hell’s Kitchen
4. The Gift of Music
5. Our New World
6. Portrait of Tracy (Jaco Pastorius -cover, John Myungin bassosoolo)
7. As I Am
8. Breaking All Illusions

2. osa:
Intro (Happy New Year 1992)
9. Pull Me Under
10. Another Day
11. Take the Time
12. Surrounded
13. Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper
14. Under a Glass Moon
15. Wait for Sleep
16. Learning to Live

Encore:
17. A Change of Seasons

Kuvat: Charlotta Rajala

Comments

comments

NO COMMENTS