BLOW UP VOL. 3 – Korjaamo, Helsinki, 13-14.10.2017 (suomeksi)

0
635

Helsinkiläinen tuotantotoimisto Blow Up That Gramophone on kunnostautunut raskaan vaihtoehtomusiikin sanansaattajana jo useamman vuoden ajan, tuoden Suomeen esiintymään stonerin, sludgen ja doom metalin uusia ja vanhempia kärkinimiä. Yksittäisten keikkailtojen lisäksi yhtiö on järjestänyt nimikkofestivaalinsa Blow Upin Helsingin Korjaamolla kahtena edellisenä vuonna, ja tapahtumat ovat olleet menestyksiä. Blow Upeja juhlittiin tänä vuonna aiempien vuosien tapaan lokakuun puolivälissä, ja Vaunusalin lavalle nousi kahden illan aikana kymmenen yhtyettä vavisuttamaan entisen ratikkahallin rakenteita. Kahden päivän liput oli myyty loppuun jo hyvän aikaa ennen tapahtumaa, eikä yhden päivän lipareitakaan ollut perjantaina jäljellä kuin muutamia, joten voidaan hyvin puhua jo ennakkoon loppuunmyydystä festivaalista.

Read in English HERE!
Kuvagalleria TÄÄLLÄ!

 

PERJANTAI
Päästessäni paikalle vähän ennen seitsemää, oli Korjaamon pääoven eteen kerääntynyt jo 50 metrin jono. Sisäänpääsy sujui kuitenkin jouhevasti ovien avauduttua, ja ennen ensimmäisenä esiintynyttä venäläistä Phurpaa oli hyvä aika käydä tiskillä ja tutustumassa levymyyntikojujen tarjontaan. Tarjolla oli raskasta musiikkia paitojen, vinyylien, kassujen ja CD-levyjen muodossa – salin molemmat baaritiskit olivat miehitettyinä, minkä lisäksi pelkästään oluenjanoisille kävijöille oli pystytetty vielä ylimääräinen tiski oikealle puolelle tilaa. DJ:t soittivat taustamusiikkia perinteiseen tapaan vinyyleiltä. Puitteet vaikuttivat siis olevan heti alkuun varsin kunnossa.

Kellon lyödessä puoli seitsemän Vaunusalin PA:sta alkoi kuulua painostavaa ambient-kohinaa, ja kaksimiehinen Phurpa nousi lavalle. Kymmenessä vuodessa kunnioitettavan pituisen diskografian kerännyt ryhmä määrittelee itsensä enemmänkin performanssitaiteeksi, eikä seuraavan tunnin aikana lavalla tapahtuneista asioista voi suurin surminkaan puhua bändikeikkana. Ensimmäiset viisi minuuttia kuluivat miesten pukeutuessa silkkikaapuihin ja huiveihin, minkä jälkeen he ottivat paikkansa lavalle aseteltujen torvien takana. Voimakkaasti vahvistettu kurkkulaulu täytti tilan ja ajantaju tuntui katoavan täysin. Välillä soitettiin rumpua ja symbaaleja ja noin puolivälissä oli torviosio, mutta pääpaino oli hypnoottisessa laulussa, joka voimakkaimmillaan sai sisuskalut tärisemään. Lavan edusta täyttyi hyvää tahtia, mutta kukaan ei tuntunut poistuvan ennen kuin tunti oli täynnä ja Phurpa alkoi riisua vaatteitaan. Äärimmäisen hämmentävä, mutta hieno aloitus illalle, eikä tällaista todellakaan tule todistettua joka kuukausi tai edes vuosi. Ainoa miinus Phurpassa oli oikeastaan se, että koska miehet istuivat koko esityksen ajan, oli lähes mahdotonta nähdä mitään mitä lavalla tapahtui, jos et ollut muutaman ensimmäisen rivin joukossa seisomassa.

Rituaaleista perinteisemmän bändimusiikin pariin: brittiläinen Warning on ehta doom metal -legenda. Bändi nousi kulttimaineeseen vuoden 1999 debyytillään The Strength to Dream, ja kakkoslevy Watching from A Distancea (2006) pidetään yhtenä 2000-luvun metallin virstanpylväistä. En tiedä miten Blow Up-porukka oli ylipäätään saanut bändin pyörtämään päätöksensä, sillä laulaja-kitaristi Patrick Walker kokosi vuonna 2009 hajonneen bändin uudestaan kasaan tämän vuoden Roadburn-festivaalille, ja keikan piti olla ainoa laatuaan. Korjaamon-keikkaa voisi kuvailla parhaiten sanalla hurmoksellinen: niin antaumuksella helsinkiläisyleisö eli mukana, ja Walker tuntui olevan aidosti hämillään saamastaan vastaanotosta. Kuten Roadburnissa, bändi esitti 50-minuuttisen Watching from a Distancen alusta loppuun; Walker käytti tunnin soittoajasta loput jutustelemalla yleisön kanssa juuri niin sympaattisesti kuin brittiläinen herrasmies vain voi. Riipaisevan kaunis musiikki sai lisätehoa taustalle heijastetuista lohduttoman harmaista videopätkistä. Ymmärrän täysin, jos musiikkia nykyään 40 Watt Sun -bändinsä kanssa julkaiseva Walker ei enää halua antaa Warningille jatkoaikaa, mutta toivon kovasti ettei tämä jäisi tähän. Warning tuntui myös keränneen perjantain ehdottomasti suurimman yleisön.

Perjantai-illan lennokkain osuus oli asetettu illan puoliväliin. Japanin doom metal -ylpeys Church of Misery tuntui kiinnostavan, sillä Vaunusali oli aivan täyteen ammuttu vähintään tilan puoliväliin asti. Bändin historiassa on tapahtunut runsaasti miehistönvaihdoksia, ja kolme vuotta sitten perustajajäsen Tatsu Mikami jäi yksin, kun bändin muut jäsenet ottivat yhdessä lopputilin kiertueen päätteeksi. Viimeisin levy And Then There Were None (2016) nauhoitettiin sessiomuusikoiden voimin, mutta tänä vuonna miehistö on saatu taas kokonaiseksi ja matka jatkuu. Olen jollain ilveellä onnistunut skippaamaan kaikki bändin Suomen-keikat toistaiseksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja olihan Church of Misery todella kova livenä. Miltei hävyttömän alhaalla bassoaan roikottava Mikami pyöri lavalla kuin väkkärä, ja vokalisti Hiroyuki Takano oli viihdyttävä showmies hänkin. Setti painottui selkeästi vanhempaan materiaaliin, sillä And Then There Were Nonelta taidettiin soittaa vain yksi kappale. Allekirjoittaneelle tutuimmalta, neloslevy Houses of the Unholylta (2009) soitettiin kaksikin rallia, joskin oli harmi ettei suosikkini, “Shotgun Boogie”, ollut mukana setissä.

Toiseksi viimeisenä vuorossa ollut Usnea oli itselleni ennakkoon täysin tuntematon tapaus. Suuri osa Church of Miseryn yleisöstäkin tuntui kadonneen vaihdon aikana, mutta virheet on tunnetusti tehtävä itse: Usnea päätyi luuttuamaan illan muilla bändeillä lattiaa aivan suvereenisti. Vuonna 2011 perustetun oregonilaisnelikon äärimmäisen raskas doom metal iski kuin leka päähän. Basisti Joel Banishing sekä kitaristi Justin Cory jakoivat vokaalivastuun Banishingin muristessa ja Coryn rääkyessä – varsinkin Corylle täytyy nostaa hattua, sillä miehen rääkyääni oli todella vahva ja tekniikka oli selkeästi kohdallaan. Jos Warningin hidastempoisuudesta johtuen heidän setissään oli vain viisi kappaletta, Usnealla niitä taisi olla vain neljä. Setti keskittyi vastikään julkaistun Portals Into Futility -levyyn, jolta soitettiin kolme kappaletta ja edellislevy Random Cosmic Violencelta (2014) avausraita “Detritus”. Näistäkin kestoltaan lyhyin kappale “Lathe of Heaven” kellottaa lähes 10 minuuttia, kun taas setin päättänyt “A Crown of Desolation” vastaavasti melkein 20. Jos Ahab maistuu, kannattaa Usnea ehdottomasti tarkastaa! Bändin ansiot eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään musiikkiin, sillä en muista milloin olisin nähnyt yhtä yksinkertaisen toimivia taustavisuaaleja metallikeikalla. Taustakankaassa oli bändin debyyttilevyn kannesta löytyvä aurinkokuvion keskellä oleva silmä, jonka päälle heijastettiin erilaisia efektejä – välillä silmä oli liekeissä, välillä sitä taas kiersi kytevä sininen tulipallo.

Italialaisella Ufomammutilla oli kunnia päättää Blowup-perjantai. Church of Miseryn tapaan bändi on käynyt Suomessa useaan otteeseen – muun muassa kahden vuoden takaisilla Blowupeilla – mutta olen silti onnistunut missaamaan jokaisen mahdollisuuden nähdä bändi livenä. Usnea teki väkivahvalla keikallaan bändille aikamoisen karhunpalveluksen, sillä olisin halunnut syttyä Ufomammutinkin vedosta paljon enemmän kuin mitä lopulta siitä pidin. Bändi ei missään tapauksessa ollut huono, mutta yllätysmomentti ei ollut enää samalla tapaa läsnä. Täytyy tosin myös myöntää, ettei Ufomammutin diskografia ole kauttaaltaan hallussa, joten olisin olettanut setin olevan hieman vähemmän päällekäyvä itselleni tutuimman EVE-levyn (2010) tyyliin. Nyt mentiin täysillä käytännössä alusta loppuun, ja korvavaikut ainakin irtosivat bändin aikaansaaman äänivallin ansiosta. Ufomammut olikin perjantain ainoa akti, jonka aikana korvatulppien käyttäminen olisi ollut suotavaa. Aivan loppuun asti en jaksanut keikkaa katsoa, sillä alla oli kuitenkin jo neljä kovaa rypistystä ja täysi työpäivä, joten joudun ottamaan revanssin kun bändi seuraavalla kerralla Suomeen saapuu!

 

LAUANTAI
Vaikka edellisiltana oli tullut särvittyä se kuuluisa yksi olut liikaa, valkeni lauantaiaamupäivä yllättävänkin vireissä merkeissä. Iltapäivän ruoka- ja juomatankkauksen myötä pystyi suuntaamaan hyvillä mielin Korjaamolle todistamaan myös lauantai-illan tarjontaa, jonka oli määrä aloittaa kotimainen PH (aiemmin Mr. Peter Hayden). Korjaamon ovet avautuivat taasen tasan seitsemältä, mutta paikalle noin varttia yli päästyämme paikalla tuntui olevan huomattavasti vähemmän porukkaa kuin perjantaina samaan aikaan.

PH astui lavalle puoli kahdeksalta, jolloin lavan edustalla oli vieläkin kohtuullisen väljää. Tilanne onneksi parani huomattavasti keikan edetessä, sillä PH paljastui erittäin hyväksi post- ja doom metalin sekasikiöksi – bändin tunnin mittainen slotti hujahti kuin siivillä. PH:n diskografiaa tuntemattomana oli vaikea sanoa, milloin yksi kappale loppui ja seuraava alkoi, sillä tuntui kuin koko setti olisi ollut vain yksi pitkä teos, niin sujuvasti bändi vaihtoi tunnelmasta toiseen. Rumpusetin taakse sijoitettu itsetehty PH-logolla varustettu valoelementti toimi hienosti Korjaamon omien valojen rinnalla, ja videotykiltä toistettuja taustavisuaalejakin käytettiin runsaasti. En tosin tiedä oliko PH-logon taustavalon sammuminen ja taas syttyminen hieman oudoissa paikoissa tarkoituksenmukaista, sillä tahdissa tai kahden kappaleosion välissä niin ei tainnut käydä kertaakaan. Kaiken kaikkiaan viisihenkinen PH jätti mukavasti tarpeen kuulla lisää, joten tuore Eternal Hayden -pitkäsoitto täytynee ottaa tarkempaan syyniin.

PH:n psykedeliasta vaihdettiin jyrkästi suuntaa, kun toisena vuorossa oli ruotsalainen sludge-jyrä Domkraft. Tukholmalaiskolmikko luotti yksinomaan tanakoiden riffien ja tiukan yhteissoiton voimaan, sillä bändin esityksessä ei ollut mitään turhaa tai ylimääräistä. Reilusti viiden minuutin paremmalle puolen kurottavat kappaleet toimivat livenä todella hyvin, vaikken välttämättä tällaista osastoa kotona kuuntelisikaan. Täysin hävyttömällä pörinäsoundilla soittanut basisti-laulaja Martin Wegeland kiitteli yleisöä sekä festivaalin järjestäjiä useampaan otteeseen keikan aikana, ja vaikka yleisömäärä olikin arviolta tuplaantunut PH:n vastaavasta, olisin suonut jätkille enemmänkin katsojia – ilmeisesti tunnettuus ei (vielä) ole ansaitulla tasolla. Ehdottomasti jatkoon.

Ilta jatkui sludgen parissa, mutta tunnelma ei taas olisi kovin paljoa enempää voinut vaihtua, kun lavalle nousi kalifornialaisbändi Noothgrush. Bändi onnistui olemaan jo soundcheckin aikana viihdyttävä, sillä vokalisti Dino Sommese pyysi miksaajaa vetämään vokaalit omista monitoreistaan nollaan, sillä mies ei kuulemma jaksanut kuunnella itseään. Määritettyyn showtimeen olisi ollut vielä ainakin viisi minuuttia, mutta keikka päätettiin aloittaa suoraan soundcheckin perään – mitä sitä turhaan enää lavan taakse lähtemään. Ja keikka, sehän oli älyttömän kova. Noothgrushin musiikki on sludgeksikin äärimmäisen rujoa ja hidasta, ja Sommesen eläytyminen oli aivan omaa luokkaansa. Rumpali Chiyo Nukaga näytti soittavan sellaisella voimalla, että ymmärrän suurikokoisten crash-peltien käytön; pienemmät ja ohuemmat lautaset olisivat olleet saman tien säpäleinä. Setistä en osaa kauheasti sanoa, sillä bändin mittava diskografia koostuu lähes täysin pienjulkaisuista, mutta ns. tietäjille keikka tarjosi varmasti kattavan otannan. Myös Noothgrush kiitti Blow Upin järjestäjiä hienosti tehdystä festivaalista. Bändi ei todennäköisesti ihan heti Suomeen palaa, joten olisi kannattanut olla paikalla!

Iltamat jatkuivat yhdysvaltalaisissa merkeissä, sillä toiseksi viimeisenä lavan otti haltuun todellinen doom-konkari Saint Vitus. Bändin oli alun perin tarkoitus päättää Blowupin lauantai, mutta kitaristi Dave Chandler loukkasi jalkansa vain paria päivää ennen keikkaa, joten Saint Vitusin sekä kotimaisen Spiritus Mortisin paikkoja päätettiin vaihtaa. Vitusin rivistössä on parin viime vuoden aikana tapahtunut pientä liikettä, sillä alkuperäistä basistia, Mark Adamsia, jo viime vuonna tuurannut Crowbar-mies Pat Bruders oli tälläkin kertaa bassonvarressa, minkä lisäksi toissavuonna huumeista narahtaneen Wino Weinrichin tilalla on tästä lähtien vetänyt alkuperäisvokalisti Scott Reagers.

Jo varttia ennen Vitusin soittoaikaa Vaunusali oli lähes täynnä, joten ei ollut epäselvää, mitä bändiä paikalle oltiin tultu katsomaan. Sekä bändi että yleisö tuntuivat olevan liekeissä koko tunnin ajan: Brudersin lavapresenssi oli todella itsevarma, rumpali Henry Vasquez kuritti settiään sellaisella voimalla että peltiständit meinasivat mennä solmuun, ja kitaristi Chandler irvisteli häiriintyneen oloisesti – tähän saattoi totta kai vaikuttaa tuore loukkaantuminenkin. Setti keskittyi oikeutetusti Reagersin aikaiseen materiaaliin, mutta yleisö sai kuulla myös yhden uuden, “Bloodshed”-nimisen rallin. Kokonaisuudessaan keikka oli äärimmäisen viihdyttävää katsottavaa, vaikkei Saint Vitus suosikkibändeihin lukeudukaan. Eturivistä purkautui keikan loputtua sen verran hikistä porukkaa, että uskoisin vedon nousevan kohtuullisen korkealle kävijöiden vuoden suosikkilistoilla.

Blowup-lauantain sai kunnian päättää kotimainen, Suomen ensimmäiseksi doom-bändiksikin tituleerattu, jo vuonna 1987 perustettu Spiritus Mortis. Keikka oli bändille jo etukäteen erityinen, sillä vokalisti Sami “Albert Witchfinder” Hynninen oli päättänyt astua syrjään laulajan paikalta. Bändi käyttikin yllättäen syliin tipahtaneen viimeisen bändin slottinsa varsin mallikaasti ja soitti kohtuullisen hitaan setin korostaakseen Hynnisen poistumista rivistöstä. Jos muu bändi esiintyi hillitysti, samaa ei todellakaan voi sanoa Hynnisestä, joka lauloi osan ajasta maaten keskellä lavaa tai sätkien tai venkoillen lavalle kantamansa punaisen kirjan takana polvillaan. Mies onkin jossain haastattelussa maininnut, ettei musiikin kauneus tai rujous riitä, vaan sen täytyy sisältää myös ristiriitoja, ja lavalla olikin lähes koko setin ajan kontrastia kerrakseen.

Settiin oli valikoitu lähinnä Hynnisen bändissäolon aikaista materiaalia, mutta myös vanhempia olennaisuuksia. Bändi teki todennäköisesti Saint Vitusille jo kaikkensa antaneelle yleisölle karhunpalveluksen jättämällä nopeampia ralleja pois, mutta tilaisuuden huomioon ottaen tämä oli sinänsä ymmärrettävää. Uudelta levyltä soitettiin ehkä hieman yllättäen ainoastaan yksi kappale. Hynninen keskittyi hahmoonsa ja jätti välispiikit soittajille, kunnes ennen viimeistä kappaletta käytti hetken kiittääkseen muita menneistä vuosista omana itsenään. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan bändi lähtee taitavana sanoittajana tunnetun Hynnisen lähdön jälkeen – jos Spiritus Mortis päättäisi lopettaa, siitä olisi todennäköisesti tiedotettu etukäteen.

 

Kokonaisuudessaan Blowupin kolmas tuleminen oli erittäin hyvin järjestetty ja mietitty tapahtuma. Bändikattaukseen oli selkeästi laitettu paljon ajatusta, ja saman illan aikana oli mahdollista kokea raskasta vaihtoehtomusiikkia laidasta laitaan. Päiväjako oli myös selkeästi ajateltu niin, että perjantaina kohkasivat tuoreemmat nimet ja lauantaina luotettiin perinteen voimaan. Olin alun perin hieman skeptinen pitkistä väliajoista – vaihdot olivat aina puolen tunnin mittaisia – mutta löysä aikataulu mahdollisti leppoisemmat baaritiskikäynnit sekä antoi aikaa jututtaa vanhoja ystäviä, joita paikalle oli tullut todella paljon. Erityisesti haluaisinkin kiittää Teemua, jolta sain paljon hyvää knoppitietoa rajallisen Saint Vitus/Spiritus Mortis -tietämyksen tueksi.

Korjaamolla on muutenkin aina ilo käydä keikoilla, sillä talon henkilökunta on todella asiallista. Ei ollutkaan yllätys, että seuraavan vuoden Blowupien ajankohta oli jo lauantain aikana lyöty lukkoon, joten laatupörinästä voi halutessaan nauttia myös vuonna 2018 suunnilleen samoihin aikoihin lokakuussa. Laitetaan korvan taakse! Ainoa asia, jossa ensi vuodelle voidaan vielä parantaa, on varautua paremmin olutmenekkiin: vaikka Laitilan virvoitusjuomatehdas oli tapahtuman yhteistyökumppani, IV-Kukko juotiin loppuun jo perjantain aikana.

Kuvat: Marco Manzi

Comments

comments

NO COMMENTS