APULANTA – Jäähalli, Helsinki, 20.01.2017 (suomeksi)

0
2293

Heinolan ylpeys Apulanta on vakiinnuttanut paikkansa suomirockin kaanonissa lukuisilla hiteillään jo neljännesvuosisadan ajan. Vaikka Biolanta-lannoitteen ja Apulandia-museon kaltaiset oheistuotteet ja -hankkeet ovat takuulla saaneet yhden jos toisenkin punkkarin raaputtamaan päätään viime vuosina, ja bändin musiikista ja sen kehityskaaresta voi olla montaa mieltä, tuskin kukaan voi olla nostamatta hattua sille, että Apulanta on noussut kansansuosioon omilla ehdoillaan, ilman monikansallisten levy-yhtiöiden tukea. Kaksi vuotta sitten kolmikko soitti kahdesti loppuunmyydyllä Barona-areenalla Espoossa, ja nyt oli Helsingin Jäähallin vuoro isännöidä Apulanta-show’ta. Tuplapyssyt-niminen spektaakkeli järjestettiin 20. ja 21. tammikuuta 2017, ja Musicalypse oli paikalla ensimmäisenä iltana.

Read in English HERE!
Kuvagalleria TÄÄLLÄ!

 

En ole koskaan ollut Apulannan – tai ylipäätään punkiin kallellaan olevan musiikin – fani, mutta Toni Wirtasella on kyky säveltää tajuntaan iskostuvia kappaleita, ja suurin osa bändin sinkkubiiseistä onkin tullut tutuksi radiosoiton kautta vuosien saatossa. Muun muassa “Jumala” ja “Koneeseen kadonnut” olivat hittejä olessani lapsi ja tuovat muistoja mieleen siltä ajalta. Koska luvassa oli pitkä setti, päätin suosiolla tehdä läksyni ja tutustua Apulannan kokoelmalevyillä oleviin kappaleisiin, joita en ollut vielä kuullut. Vaikka tulin siihen tulokseen, että juuri ne hitit ovat olleet terävimpiä keihäänkärkiä, myös vähemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojen joukosta erottui ihan päteviä kappaleita, varsinkin vuosituhannen taitteesta.

 

Tammikuisena perjanta-iltana Jäähalli oli tupaten täynnä – en tiedä, oliko se lauantain tavoin täysin loppuunmyyty, mutta tuskin kovin moni olisi vielä mahtunut mukaan menoon. Vaikka Apulanta on perinteisesti mielletty teinimusiikiksi, paikalla oli runsaasti keski-ikäisiä – kenties he olivat varttuneempia faneja, jotka olivat seuranneet bändiä jo 90-luvulta asti tai sitten Vain elämää -sarjan kautta mukaan hypänneitä? Valtava lavarakennelma oli kuin merenalainen maailma meduusa- ja levälavasteineen. Ukkosintron jälkeen lavalla ollut jousisektio alkoi soittaa “Käännä se pois” -biisin tuttua melodiaa, ja tämän jälkeen itse bändi yhtyi soittoon. Jousisoittajien lisäksi lavalla olivat lisäapuna kakkoskitaristi Pauli Hauta-aho ja kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi, joten mistään tavallisesta triokeikasta ei ollut kyse. Harmikseni jouset jäivät bändin jalkoihin äänekkäämmissä kohdissa, mutta erottuessaan ne toimivat oivana mausteena.

Apulanta soitti alkupuolella joitain keikoilla harvemmin kuultuja biisejä – Sipe Santapukki väitti, ettei “Katuja” olisi koskaan vedetty livenä, kun taas Wirtanen muisteli edellisestä kerrasta vierähtäneen yli vuosikymmenen. Olipa tilanne kumpi hyvänsä, kappale sai hyvän vastaanoton, ja Hauta-aho soitti siinä hienon soolon. “Vauriot” oli positiivinen yllätys, sillä se on omaan makuuni yksi Apulannan mielenkiintoisimmista biiseistä ränttätänttäkomppinsa ja koskettimiensa ansiosta. Wirtasen ääniala ei ihan riittänyt euroviisumoduulation jälkeiseen kertosäkeeseen, mutta tämä ei onneksi latistanut tunnelmaa. Kuitenkin vasta ex-basisti Tuukka Temosen ohjaaman Apulanta-elokuvan nimiraita “Teit meistä kauniin” sai yleisön syttymään kunnolla, ja energiataso hallissa kohosi selvästi. Tämän jälkeen jousisoittajien tilalle tuli tanssijoita ja harpunsoittaja – kyllä, luit oikein! – “Kaupungissa”-vedon ajaksi, kunnes lavan eteen vedettiin verho ja harpunsoittaja pääsi yksin parrasvaloihin. En ollut koskaan odottanut kuulevani harppusooloa livenä, varsinkaan Apulannan keikalla, joten kokemus oli mielenkiintoinen, sillä esittelemättä jääneen neitokaisen soittimesta lähti erinäisten efektipedaalien läpi suodatettuna erikoisiakin ääniä.

Seuraavaksi vuorossa oli mustiin kaapuihin sonnustautunut naiskuoro, jonka riveistä esiin asteli itse Toni Wirtanen samanlaisessa asussa, ja “Armo” esitettiin riisuttuna mutta toimivana a cappella -versiona. Kuka väitti, etteivät punkkarit voi heittäytyä taiteellisiksi? Kuoron poistuttua verho siirtyi syrjään, ja klassikkobiisi “Mitä kuuluu” avasi konsertin toisen osuuden pommien paukkeen säestämänä. Lava oli laitettu tauon aikana uuteen uskoon, ja Santapukki rumpuineen oli nyt ylhäällä kuin jonkinlaisen vuoren huipulla – myöhemmin hän totesikin, että kerrankin piippuhyllyt eivät olleet huonoimpia paikkoja keikalla. Tässä kohtaa settiä pääpaino oli menevämmillä kappaleilla, joista varsinkin “Viivakoodit” nostatti tunnelmaa ja yllytti yleisöä yhteislauluun. Pian oli toisen soolonumeron aika, kun Ville Mäkinen tarttui kontrabassoon ja revitteli sillä muun muassa pätkän The White Stripesin “Seven Nation Armya”. Hän soitti sitä myös seuraavien kahden punk-rypistyksen, “Paha, paha asia” ja “Terä”, aikana – edellämainitussa kuultiin myös hauska soolotaistelu Wirtasen ja Hauta-ahon välillä.

Kokoonpano laajeni yhdellä miehellä, kun Santapukki sai perkussionistin seurakseen korkeuksiin. 2000-luvun alun tunnelmiin palattiin pomppumetalliveto “Ruhtinaiden” merkeissä, ja yleisöä huudatettiin “Ravistettava ennen käyttöä” -hitillä. B-puoli “Amerikan” – jonka Wirtanen vitsaili olevan “kappale, jota ei pitäisi olla” – aikana lavalla nähtiin twerkkaavia tanssijattaria. Liekö tämä jonkinlaista vastapainoa harpulle ja kuorolle? Illan kolmannesta ja viimeisestä soolospotista vastasivat Santapukki ja perkussionisti. Rumpusooloilla on huono maine rock-maailmassa, mutta tämä pysyi mielenkiintoisena “kutsu ja vastaus” -tyyppisen vuorottelunsa vuoksi.

Kuten lehdistö on jo muualla kerennyt kohahtaa, keihäslegenda Seppo Räty liiti sotavaunuillaan ihmisten yli, tervehtien heitä. Zeus-jumalan rooli sopi Rädylle saumattomasti, mies kun lienee jonkinlaisen jumalan maineessa muutenkin. “Hiekan” soidessa lavalla nähtiin jonkinlaisiin kokovartalopukuihin sonnustautuneita esiintyjiä, jotka heiluttivat “Mä nauran tälle” -biisin aikana lippuja, joissa oli Apulannan logon A-kirjain. Lisäksi “Jumala” sai lauluvahvistusta “Armon” kuorosta väliosassaan. Varsinaisen setin loppuosa huipentui melkoiseen hittiputkeen, jonka aikana laulu raikui hallissa. Toisaalta intensiivinen tahti heijastui siinä, että Wirtanen alkoi laulaessaan vältellä korkeimpia nuotteja yhä enemmän. Keikan kliimaksina toimi “Pahempi toistaan”, joka sai porukan pomppimaan, ja Pitkäjärvi intoutui laskeutumaan koskettimiensa takaa kielisoittajien joukkoon keytar kaulassaan. Pakko myöntää nyt, että kyseinen biisi – kuten myös “Vasten mun kasvojani” – sisältää yhden suomalaisen rockin historian kovimmista riffeistä!

Setti oli ollut suurimmaksi osaksi melkoista tykitystä alkupuolen jälkeen, mutta encore alkoi rauhallisesti Apulannan viime vuosien tunnetuimmalla kappaleella “Valot pimeyksien reunoilla”, jonka aikana yleisössä hohtivat älypuhelinten näytöt ja pariskunnat tanssivat. Tämä onnenkeksifilosofiaa tihkuva siirappinen balladi oli kuin luotu Jäähallissa soitettavaksi, mutta toisaalta sen sijoitus encoreen ei ollut kovin mairitteleva, sillä välissä kuullun “Madon” jälkeen soitettu “Ilona?” oli kaikessa nuoruuden viattomuudessaan huomattavasti vaikuttavampi slovari. Lopuksi faneille annettiin vielä tietysti piiskaa, ja 2 tunnin ja 40 minuutin mittainen show oli tullut päätökseensä.

 

“Mä teen ihan mitä vaan” tuntuu todellakin olevan Apulannan filosofia. Bändillä riitti kanttia ja huumorintajua heittäytyä korniksi ja rikkoa räikeästi kaikkia suomirockin perinteitä liki spinaltapmaisilla ohjelmanumeroilla, jotka saisivat Tuomas Holopaisenkin punastumaan. Tietynlainen teatraalisuus rockmusiikissa on kuitenkin aina vedonnut allekirjoittaneeseen, joten Apulannan show lasereineen, spottivaloineen ja pyroineen oli upeaa katseltavaa – ei tällaista näe Suomessa joka päivä. Jälkeenpäin settilistaa läpi käydessä kiinnitin huomiota siihen, ettei mukana ollut viimeisten viiden vuoden ajalta kuin viisi kappaletta. Omaan makuuni nämä Kuution (2008) singlelohkaisuja tuoreemmat biisit jäivät hieman mitäänsanomattomiksi, eikä yleisökään tuntunut lämpenevän uudelle materiaalille aivan yhtä hyvin kuin 10-20 vuotta sitten julkaistuille hiteille. Toisaalta tämä osoittaa Apulannan olevan kuin uusi Eppu Normaali tai Suomen Metallica: sen asema rockin etulinjassa on niin pysyvä, että se voi soittaa jättiyleisöille vuodesta toiseen jopa ilman uutta materiaalia. “Tämäkin oli aikoinaan listaykkösenä” -tyyliset spiikit kielivät siitä, että Apulanta on tietoinen ja ylpeä saavutuksistaan, mutta kun Toni Wirtanen kumarsi yleisölle polvillaan keikan päätteeksi, ilmassa oli myös vilpitöntä kiitollisuutta faneja kohtaan. Loppukaneettina todettakoon, että tämänhetkisessä musiikillisessa ilmapiirissä on huojentavaa huomata, etteivät isot konsertit ole Cheekin ja kumppanien yksinoikeus, vaan vanhoille kunnon rock-bändeillekin riittää yhä kysyntää.

Settilista:
1. Käännä se pois
2. 001
3. 006
4. Kadut
5. Vauriot
6. Pala siitä
7. Tuhka ja veri
8. Teit meistä kauniin
9. Kaupungissa
harppusoolo
10. Armo
11. Mitä kuuluu12. Silti onnellinen
13. Viivakoodit
14. Aggressio
bassosoolo
15. Paha, paha asia
16. Terä
17. Ruhtinaat
18. Ravistettava ennen käyttöä
19. Amerika
rumpusoolo
20. Hiekka
21. Mä nauran tälle
22. Sun kohdalla
23. Mitä vaan
24. Koneeseen kadonnut
25. Vasten mun kasvojani
26. Viisaus ei asu meissä
27. Jumala
28. Pahempi toistaan

Encore:
29. Valot pimeyksien reunoilla
30. Mato
31. Ilona?
32. Anna mulle piiskaa

Kuvat: Kirsti Lehtinen

Comments

comments

NO COMMENTS