ANATHEMA w/ ALCEST – Klubi, Tampere, 08.11.2017 (suomeksi)

0
1325

Anatheman liverpoolilaiset tunnelmarokkarit eivät ole siunanneet Suomen keikkalavoja läsnäolollaan sitten vuoden 2015 South Park Helsingin, joka oli olosuhteiden johdosta akustisesti vedetty lämmittelysetti, ja viimeisimmät keikat pääesiintyjän roolissakin olivat vuonna 2014. Tuoreen elokuvallisen The Optimist -albumin julkaisun myötä he palasivat vihdoin parille keikalle, mukanaan Ranskan blackgaze-pioneeri Alcest, joka ei myöskään ollut vieraillut maassamme vähään aikaan. Marraskuun 8. päivänä kiertue saavutti Tampereen, missä yhtyeet soittivat Klubilla.

Kuuntele settilistat tästä:

Hyvin harvoin olen ollut niin onnekas, että olisin päässyt näkemään kahden rakastamani bändin soittamassa yhdessä, mutta Anatheman ja Alcestin yhdistelmä oli unelmapaketti, sillä molemmilla on musiikissaan unenomainen ja tunteikas ote. Bändit olivat kiertäneet Yhdysvaltoja yhdessä aiemmin, ja nyt oli vihdoin Euroopan vuoro, joten paloin halusta nähdä brittien ja ranskalaisten jakavan samat lauteet. Sekä Anathema että Alcest olivat sitä paitsi julkaisseet uudet albumit sitten viime näkemän, joten uusien kappaleiden kuuleminen elävänä oli yksi porkkana lisää. Siitä päätellen, että keikka oli myyty loppuun etukäteen, en ollut yksin uteliaisuuteni kanssa.

 

Alcest nousi lavalle 20:00 intronauhanaan “Onyx”-instrumentaali tuoreimmalta Kodama-albumilta (2016), jonka jälkeen soitettiin levyn nimibiisi. Kodama oli edustettuna kolmen kappaleen verran seitsemän biisiä sisältäneessä setissä, ja niistä kaikki saivat yleisöltä hyväksyvän vastaanoton – oli alusta asti selvää, että jotkut olivat tulleet paikalle varta vasten katsomaan Alcestia. Kate Bush -paitaan sonnustautunut laulaja-kitaristi Neige oli selvästi otettu saamastaan vastaanotosta, hymyillen leveästi ja paistatellen yleisön aplodeissa aina hetken ennen kuin sanoi mitään mikrofoniin. Vaikka hän on yhä melko ujo olemukseltaan, hän vaikutti hieman aiempaa varmemmalta keulahahmon roolissaan. Neigen puhtaat laulut olivat enkelimäisiä kuten aina, kun taas hänen huutonsa onnistui yhä hämmästyttämään – miten näin hennon näköisestä miehestä voi lähteä tuollainen ääni? Alcestin soundit olivat hyvät, ja kappaleiden nyanssit erottuivat mukavasti – ainoana miinuksena oli se, että kiertuekitaristi Zeron taustalaulut hukkuivat välillä miksauksessa. Kun näin bändin lämmittelevän Opethia Pakkahuoneella kolme vuotta sitten, se näytti hieman hukassa olevalta isommalla lavalla, mutta Klubin kaltaisessa pienemmässä paikassa tunnelma on juuri oikeanlainen heidän musiikilleen. On vaikeaa puhua järin analyyttisesti yksittäisistä biiseistä setissä, sillä musiikki vain kietoutui ympärille eikä päästänyt irti ennen kuin esitys oli ohi. Taika rikkoutui vain hetkeksi “Éclosionin” aikana, kun pari miestä koki tarpeelliseksi jutella toisilleen kovaan ääneen – olisivatpa vain olleet hiljaa ja nauttineet musiikista! Päätöskappale “Délivrancen” lopussa Neige jäi lavalle ulvottamaan kitaraansa feedbackin merkeissä muiden poistuessa lavalta – ei mikään tyypillinen lopetus! Olisin halunnut kuulla jotain debyyttialbumi Souvenirs d’un autre mondelta (2007), sillä se on lempilevyni yhtyeeltä ja uudelleenjulkaistiin juuri hiljattain, mutta ymmärrettävästi yhteen tuntiin ei mahdu määräänsä enempää biisejä. Ehdottomasti paras näkemäni veto Neigeltä ja kumppaneilta tähän mennessä ja yksi koko vuoden parhaista!

Settilista:
Intro (Onyx)
1. Kodama
2. Là où naissent les couleurs nouvelles
3. Oiseaux de proie
4. Éclosion
5. Autre temps
6. Percées de lumière
7. Délivrance

 

Anatheman keikka alkoi vain viitisen minuuttia myöhässä 21:35 The Optimistin tarinaa pohjustaneen A Fine Day to Exitin (2001) kanteen perustuneella introvideolla, jossa mies istui autossa rannalla. Ensimmäinen kappale oli instrumentaali “San Francisco”, joka alkoi nauhalta soitettuna, mutta bändin jäsenet nousivat lavalle ja alkoivat soittamaan sen päälle yksi kerrallaan. Tästä siirryttiin suoraan moderniin Anathema-klassikkoon “Untouchable Pt. 1”, joka bändin rikkaine tavaramerkkistemmoineen sai yleisön oikeaan tunnelmaan. Pienenä muutoksena albumiversiosta akustinen näppäily tuli nauhalta, ja isot luurit päässä esiintynyt Daniel “Danny” Cavanagh soitti delay-efektillä höystettyä kitarakuviota sen päällä. Ensimmäistä osaa seurasi luonnollisesti toinen, jonka jälkeen laulaja-kitaristi Vincent Cavanagh tervehti yleisöä suomeksi: “Moi moi, terve Tampere!” Meno jatkui kolmen kappaleen mittaisella annoksella The Optimistia: ilmoille kajahti rullaava “Can’t Let Go”, lumoava “Endless Ways” ja melodinen nimikkoraita. Harvinaisempi biisi setissä oli “Barriers”, joka antoi Danny Cavanaghille mahdollisuuden toimia laulusolistina – oli mukavaa kuulla tällainen unohdettu helmi monesti ylenkatsotulta A Fine Day to Exitiltä.

Tässä vaiheessa iltaa joku kerjäsi bändiä soittamaan doomia, mihin vastauksena Vincent kysyi, missä mies oli ollut viimeisten 20 vuoden ajan. Danny myös huomautti, ettei edellinen kappale ollut varsinaisesti Bruno Marsia – “not that there’s anything wrong with Bruno Mars.” Vanhan fanin toiveisiin taipumisen sijaan bändi kulki eteenpäin vuoden 2010 We’re Here Because We’re Hereltä soitetulla “Thin Airilla”, joka soitettiin jostain syystä ilman Dannyn ja Lee Douglasin taustalauluja. Tämä valitettavasti vei tuulen pois kappaleen purjeista, sillä väliosa kuulosti melko ontolta ilman stemmoja. Onneksi seuraavana oli vuorossa suosikkeihini lukeutuva “A Simple Mistake”. Sovitus oli jälleen hieman erilainen, sillä Douglas toimi solistina Vincentin sijaan – en ollut odottanut tätä, mutta biisi toimi näinkin mainiosti, ja huippukohta kuulosti niin isolta ja painokkaalta, että jopa metallin perään haikailleen yleisön edustajan luulisi olleen tyytyväinen. “Closer” toi setin pääosuuden päätökseen Vincentin vocoderin kera, mutta olisi voinut kuulostaa vielä voimallisemmalta. Minusta on näköjään tulossa nipottaja aiemmin livenä kuulemieni biisien esitysten suhteen!

Yleisön ei kauaa tarvinnut taputtaa, kun “Firelight”-instrumentaali alkoi soida nauhalta alkusoittona Distant Satellitesin (2014) elektroniselle nimikkoraidalle. Kyseessä on hyvä esimerkki biisistä, joka kuulostaa paljon paremmalta livenä – lopetus on albumilla melko kesy, mutta lavalla Vincent takoi perkussioitaan ja Danny soitti rokkaavaa kitarakuviota. “Springfield” uudelta albumilta on nähtävästi perinyt “A Natural Disasterin” paikan biisinä, jonka aikana yleisöä pyydetään valaisemaan sali kännyköillään. Rehellisesti sanottuna “Disaster” on mielestäni parempi kappale tähän tarkoitukseen, sillä “Springfield” on yhä hyvin uusi, eikä siinä ole yhtä vahvaa tunnelatausta, mutta ymmärrän bändin tarpeen vaihtelulle. “Back to the Start” oli hieman outo valinta The Optimistilta, sillä pidän sitä levyllä hieman tylsähkönä, eikä kappaleen kuuleminen livenä valitettavasti onnistunut kääntämään päätäni. Levyllä on paljon parempia biisejä, kuten “Leaving It Behind”, joka olisi varmasti toiminut hienosti setin alkupuolella. Keikan loppuun bändi heitti pienen Pink Floyd -tribuutin, kun Danny soitti pätkän “Shine on You Crazy Diamondia”, jonka päälle Vincent lauloi “See Emily Playta” ennen energistä ja mukaansatempaavaa luentaa “Fragile Dreamsista”. Hauskana ekstrana outrona toimi mashup Louis Armstrongin “What a Wonderful Worldin” lauluosuuksista ja Radioheadin “No Surprisesin” instrumenttiraidoista, ja Danny yllytti yleisöä yhteislauluun kertosäkeessä.

Keikan loppupuolella en voinut olla huomaamatta, että Vincent oli nyrpeällä päällä – hän kaatoi koskettimiensa kohdalla olleen mikkitelineen “A Simple Mistaken” lopussa ja poistui lavalta heti “Fragile Dreamsin” päätyttyä muiden jäädessä kiittämään yleisöä. En usko, että vanhan tuotannon perään huutelu olisi pilannut hänen tunnelmaansa, sillä hän ja Danny hoitivat tilanteen huumorilla, joten arvelen hänellä olleen joitain teknisiä ongelmia. Danny sen sijaan vaikutti hieman etäiseltä eikä ottanut paljon kontaktia yleisöön tavalliseen tyyliinsä, vaikka lopussa hän sanoi nauttineensa illasta. Haastatellessani häntä paria tuntia ennen keikkaa hän oli maininnut olevansa väsynyt, joten ilmeisesti tämä vaikutti häneen vielä lavallakin. Laulaja Lee Douglas ja kolmas Cavanagh-veljes, basisti Jamie, vaikuttivat kuitenkin olevan hyvällä tuulella, ja kiinnitinkin paljon huomiota Jamien ja rumpali Daniel Cardoson soittoon, mikä sai minut huomaamaan, miten tärkeä tiukka rytmisektio on “The Lost Song Pt. 3:n” kaltaisessa kappaleessa. Rytmistä puheen ollen, oli yllättävää ettei bändi maininnut noin kuukautta aiemmin kiertueelta kotiin lähteneen rumpali (nykyisin lähinnä perkussionisti) John Douglasin poissaoloa. Vaikka bändi pärjäsi ilman häntä, hän on kuitenkin perustajajäsen, ja setissä oli hänen säveltämiään avainkappaleita, joten jonkinlainen huomionosoitus olisi ollut paikallaan.

 

Vaikka Anathema hoiti homman kotiin ammattimaisesti ja keikka oli itsessään nautittava, jäin silti kaipaamaan jotain. Setlist.fm:n perusteella näyttäisi siltä, että Tampere sai yhden kiertueen lyhyimmistä seteistä (kenties jopa sen lyhyimmän), ja vaikka videoskriini oli mukava lisä, sitä olisi voitu hyödyntää tehokkaammin. Luulenpa, että olisin ollut tyytymättömämpi Anathemaan, jos Alcest ei olisi saanut minua niin hyvälle tuulelle. Toivottavasti ensi kerralla Cavanagheilla kaikki menee nappiin!

Settilista:
Intro (32.63N 117.14W)
1. San Francisco
2. Untouchable Pt. 1
3. Untouchable Pt. 2
4. Can’t Let Go
5. Endless Ways
6. The Optimist
7. The Lost Song Pt. 3
8. Barriers
9. Thin Air
10. A Simple Mistake
11. Closer

Encore:
Intro (Firelight)
12. Distant Satellites
13. Springfield
14. Back to the Start
15. Fragile Dreams
Outro (No Surprises/What a Wonderful World)

Comments

comments

NO COMMENTS