AMORAL – Tavastia, Helsinki, 05.01.2017 (suomeksi)

0
1905

Ihmiskunta oli hädin tuskin ehtinyt toipua roiman määrän musiikki- sekä teatterialan ammattilaisia niittäneestä vuodesta 2016, kun heti tammikuun alussa päästiin viettämään taas uusia hautajaisia helsinkiläisen Amoralin päättäessä kaksikymmenvuotisen uransa Tavastian lavalla. Viime kesänä julkistettu lopettamispäätös tuli todennäköisesti kaikille jonkinlaisena yllätyksenä; olihan bändi juuri saanut levytysuransa alkuaikojen vokalistin, Niko Kalliojärven, takaisin riveihinsä sekä julkaissut seitsemännen, In Sequence -nimeä kantavan levynsä. Syksyisen, pelkästään vanhaa materiaalia sisältäneen old school –kiertueen vastapainoksi jäähyväiskeikan settilistan luvattiin ennakkoon kattavan bändin koko uran aina vuoden 2001 Desolation-demosta In Sequenceen asti, joten paikallehan sitä piti päästä kuulemaan vanhoja klassikoita vielä kerran!

 

Väkeä oli ilmaantunut paikalle mukavasti, sillä Tavastia oli jo varttia ennen ilmoitettua showtimea yli puolillaan. Nopean vilkaisun perusteella yleisö oli myös tavanomaista heterogeenisempää, sillä Amoralin uudemman materiaalin ystävien seasta oli helppo osoittaa selkeästi vanhaa materiaalia katsomaan tulleet. Hieman yli yhdeksän erinäisiä hyvästeihin liittyviä kappaleita sisältänyt intronauha saatteli kuusimiehisen Amoralin lavalle, ja hautajaiset polkaistiin käyntiin In Sequencen avausraidalla ”Rude Awakening”. Ensimmäisenä kiinnitti huomion basisti Pekka Johanssonin bassosoundi, tai pikemminkin sen totaalinen puute: ”Rude Awakening” sekä seuraavana soitettu, Fallen Leavesin… avausraita ”On the Other Side, Part I”, mentiin kielisoitinten osalta käytännössä vain kolmella kitaralla. Seurasi lyhyt välispiikki, jossa vokalisti Ari Koivunen kyseli yleisön tunnelmia. Palaute oli varovaisestikin muotoiltuna vaisu, joten seuraavana vuorossa ollut ”No Familiar Faces” rykäistiin pikavauhtia käyntiin. Kappaleen kertosäe on mainio, mutta edelleen hieman tuhnu lavasoundi rokotti sen vaikutusta.

Sitten lähdettiinkin aikamatkalle! Koivunen, Johansson sekä kitaristi Masi Hukari vetäytyivät lavan taakse, ja yleisö kohahti Kalliojärven kutsuessa lavalle bändin alkuperäisen vokalistin Matti Pitkäsen, kitaristi Silver Otsin sekä debyyttilevy Wound Creationsilla mukana olleen basisti Ville Sorvalin. Desolation-demon ”Metamorphosis” lähti käyntiin, ja hiukset alkoivat heilua yleisössä lähes samalla hetkellä. Pitkänen poistui lavalta vain yhden kappaleen jälkeen, sillä Other Flesh-demo jäi tällä kertaa välistä, ja Wound Creationsin ”Distract” soitettiin seuraavana Kalliojärven siirtyessä mikrofonin varteen. Miten ihmeessä ne bassosoundit olivatkin yllättäen täydellisen hyvät? Sorvali erosi muinoin Amoralista keskittyäkseen Moonsorrowiin, joten hän luovuttikin tämän jälkeen paikkansa Erkki Silvennoiselle. Tässä vaiheessa kronologiasta poikettiin, sillä Decrowning– sekä Reptile Ride -levyjen materiaalista soitettiin ilman mitään erityistä järjestystä peräti kuuden kappaleen hittiputki ”Lacrimal Gland” – ”Leave Your Dead Behind” – ”D-Drop Bop” (ensimmäistä kertaa 10 vuoteen!) – ”Mute” – ”Decrowning” – ”Showdown”. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua!

Muun bändin oli taas aika palata lavalle, kun ohjelmistossa siirryttiin Amoralin tuotannon vedenjakajalevyyn, Show Your Colorsiin. Seurasi keikan ehdottomasti hämmentävin hetki, kun Koivunen kysyi yleisöltä tunnelmia, johon vastauksena oli vain miltei vaivaannuttava hiljaisuus – aivan kuin olisit vienyt tikkarin lapselta. Silvennoinen poistui spiikin yhteydessä lavalta, mutta Silver Ots jäi lavalle vielä Show Your Colorsin avausraita ”Releasen” ajaksi. Tämän jälkeen vielä Hukarikin otti Otsin paikan, vaikka pari yleisön edustajaa toivoikin kovaan ääneen miehen jäävän lavalle.

Ottaen huomioon, miten vähän sitä on tullut kuunneltua Amoralin tuotantoa neljännestä levystä eteenpäin, miehistön vaihdon yhteydessä tapahtuneesta tunnelman notkahduksesta huolimatta myös keikan loppuosa onnistui viemään täysin mukanaan. Viitoslevy Beneathin räväkkä ”Wrapped in Barbwire” sulautettiin kekseliäästi Misfits-laina ”Dig Up Her Bonesiin”, jonka Amoral aikoinaan levytti Show Your Colorsin ykkössinkku “Year of the Suckerpunchin” B-puoleksi. A-puoleen bändillä ei sentään ollut pokkaa enää koskea. Fallen Leavesin… ”If Not Here, Where?” –eepos, johon Ben Varon soitti kappaleen akustisen kitaraintron lavalle kannetulla klassisella kitaralla, toimi loistavasti livenä, ja onhan kappaleessa Amoralin tuoreemman tuotannon äkäisin grind-osio. Ehdoton huippuhetki koettiin kuitenkin In Sequencen ”Sounds of Home” –balladissa, jonka ajaksi Koivunen kutsui lavalle myGRAIN-laulaja Tommy Tuovisen sekä muun muassa neljä Amoral-levyä tuottaneen Janne Saksan. Aiemmin livenä soittamaton, riisuttu nuotiolaulu esitettiin kolmiäänisesti säestettynä Varonin kitaralla sekä Hukarin saksofonilla. Huikea veto!

Sähköisesti vahvistettuun livemusiikkiin palattiin vielä parin kappaleen ajaksi, kun varsinaisen setin päättivät Show Your Colorsin lopetusraita ”Exit” sekä Beneath-levyn nimiraita. Bändi vetäytyi hetkiseksi lavan taakse, mutta palasi vielä takaisin soittamaan Fallen Leaves & Dead Sparrowsilta hienon ”Prolong a Stayn”, jonka myötä keikka – sekä valitettavasti myös Amoralin ura – sai arvoisensa päätöksen, kun yleisö kiitti kaikkia kymmentä Amoralin nykyistä ja entistä jäsentä mojovin aplodein.

 

Amoralin viimeisestä keikasta oli todella vaikeaa muodostaa mielipidettä saman tien sen jälkeen. Alkuun sijoitetut kolme uudempaa kappaletta eivät saaneet hommaa täysin käyntiin, mutta vanhoihin biiseihin siirryttäessä nostalgiaryöppy piti huolen siitä, että tunnelma oli katossa jo ennen ”Metamorphosisin” ensimmäistä kertosäettä. Selkeä aikakausijako toi myös esille sen, kuinka Niko Kalliojärvi ja Ari Koivunen painivat esiintyjinä ja bändin keulakuvina täysin eri sarjassa – siinä missä Kalliojärvi otti yleisön suvereenisti haltuun, Koivunen vaikutti välillä lavalla miltei eksyneeltä, sillä esimerkiksi kitarasooloissa mies vietti suuren osan ajastaan selin yleisöön. Lähdin paikalle avoimin mielin nauttimaan keikan koko tarjonnasta, mutta huomasin vähän väliä tekeväni vertailua Amoralin kahden aikakauden välillä, vaikkei keikan settilista ollutkaan kronologisesti järjestetty. Koivusen laulutaidoista tuskin kenelläkään kuitenkaan on mitään pahaa sanottavaa, sillä nuotteihin osuttiin totutun vaivattomasti.

Älkää silti käsittäkö väärin: alun kohmeisuudesta huolimatta keikka oli vahva kokonaisuus, ja koska on pakko myöntää, etten ole tainnut nähdä ensimmäistäkään Amo-keikkaa Show Your Colors –ajan jälkeen, keikan jälkeen oli viimeistään pakko myöntää, että Amoralin sävellyskynä ei missään vaiheessa ole menettänyt terävyyttään. Bändin uusimman jäsenen titteliä hallussaan pitävä Masi Hukari on selkeästi tuonut Amoraliin aimo annoksen lisäväriä sävellys- ja soittotaidon muodossa – liidikitaran lisäksi Hukari soitti keikalla koskettimia ja saksofonia. Monellako kotimaisella bändillä on oma saksofonisti? Kysynpähän vaan.

On aina harmi, kun oma suosikkibändi lopettaa. Tuntuu siltä, että In Sequencella kuusimiehiseksi laajentuneella Amoralilla olisi ollut vielä paljon annettavaa koti- sekä ulkomaisellekin metallikentälle, ja keikan jälkeen bändin uusimpia levyjä muutamaan kertaan kotona pyöritelleenä yhtyeen aikoinaan niskaansa saama viharyöppy tuntuu koko ajan enemmän ylimitoitetulta. Omasta puolestani haluaisinkin toivottaa koko bändille hyvää loppuelämää sekä kiittää näistä vajaasta kahdestatoista vuodesta aina ensimmäisestä näkemästäni Amoral-keikasta vuoden 2005 Sauna Open Airissa tähän iltaan saakka!

Setti:
1. Rude Awakening
2. On the Other Side, Part I
3. No Familiar Faces
4. Metamorphosis
5. Distract
6. Leave Your Dead Behind
7. Lacrimal Gland
8. D-Drop Bop
9. Mute
10. Decrowning
11. Showdown
12. Release
13. If Not Here, Where?
14. Sounds of Home
15. Same Difference
16. Wrapped in Barbwire
17. Dig Up Her Bones (Misfits-cover)
18. Exit
19. Beneath

Encore:
20. Prolong a Stay

Amoral at Tuska 2009

Ed: Ville Karttunen

Comments

comments

NO COMMENTS