ALICE IN CHAINS w/ DOOM UNIT & FLAT EARTH – Kaisaniemi, Helsinki, 16.06.2019 (suomeksi)

0
441

Vaihtoehtorockin ikoni Alice in Chains julkaisi kuudennen täyspitkän albuminsa Rainier Fog viime elokuussa, ja sittemmin se on kiertänyt ympäri maailmaa. Kesän alussa oli vihdoin Euroopan vuoro, ja Suomikin sai osansa Oulun- ja Helsingin-keikkojen muodossa. Musicalypse oli paikan päällä näistä jälkimmäisellä Kaisaniemessä 16. kesäkuuta 2019, ja lämppäreinä toimivat kotimaiset Flat Earth ja Doom Unit.

Katso koko kuvagalleria TÄSTÄ!
Read in English HERE!

Kuuntele kaikkien bändien settilistat Spotifysta:

Suomi tunnetaan musiikin raskaampaan spektriin mieltyneenä maana, mutta Soundgardenia (kun yhtye oli vielä kasassa) lukuun ottamatta Seattlen grungeskenestä ponnistaneet bändit on nähty täällä hyvin harvoin. Nirvanan lyhyt ura sisälsi vain yhden festarislotin Ruisrockissa 1992, ja vaikka Pearl Jam ei ole missään vaiheessa lopettanut kiertämistä tai musiikin tekoa, suomalaisfanit odottavat edelleen jatkoa vuoden 1993 Helsingin-keikalle, jolla yhtye lämmitteli Neil Youngia. Alice in Chains taas on esiintynyt muutamilla festareilla vuosien varrella, mutta tähän saakka vuoden 1993 veto Tavastialla oli ainoa pääesiintyjäkeikka, ja näin ollen bändin tuominen maahamme kahta omaa keikkaa varten oli kunnioitettava teko. Tämän lisäksi Rainier Fog oli vuoden 2018 suosikkilevyni, joten luonnollisesti odotin keikkaa innolla.

 

Illan avasi Doom Unit. Tämä Tampereelta ponnistava stoner/hard rock -pumppu voitti aikoinaan Radio Rock Starba -kilpailun, minkä myötä junnaava “Killing Time” sai rutkasti soittoaikaa kanavalla, mutta sittemmin bändi ei ole juuri kiinnittänyt huomiotani, enkä rehellisesti sanottuna tiennyt sen olevan yhä voimissaan. Tämä lipuminen pois yleisön tietoisuudesta sekä kello kuuden soittoaika, josta oli vielä kolme tuntia pääesiintyjän lauteille nousuun, koitui Doom Unitin kannalta epäsuotuisaksi, sillä vain muutaman rivin verran katsojia ilmaantui lavan eteen, kun taas muut seurasivat tilannetta taempaa.

Doom Unitin musiikki ei todellakaan keksi pyörää uudelleen, mutta onneksi suurin osa biiseistä ei ollut yhtä yksitoikkoisia kuin “Killing Time” – välillä oli kuultavissa vaikutteita esimerkiksi bluesista, ja muutamasta kappaleesta löytyi näppäriä kitarakuvioita ja svengiä. Keulahahmo Jape Ylinikka totesi, että Alice in Chainsia ennen esiintyminen oli kunnia, ja mestarien vaikutus olikin kuultavissa oppipoikien musiikissa, varsinkin lauluharmonioissa. Vaikka yleisö oli pikemminkin kohtelias kuin innokas, ennen lopuksi soitettua “Chameleonia” Ylinikka kehotti yleisöä heiluttamaan takamuksiaan musiikin tahtiin koosta riippumatta, ja nähtävästi ainakin yksi miekkonen intoutui biisistä toden teolla, joten vetoomuksen ei voinut katsoa menneen hukkaan. Doom Unit ei saanut käännytettyä minua faniksi, mutta sen setti oli odotettua parempi ja toimi ihan kelvollisena aloituksena illalle.

Doom Unitin settilista:
1. Reckoning Day
2. Red Horizon
3. Underdog
4. Light Me Up
5. The Cradle and the Grave
6. Out of the Spiral
7. Cylinder
8. Killing Time
9. Chameleon

 

Vuonna 2016 näin Amorphiksen Black Sabbathin lämppärinä Kaisaniemessä, ja vuotta myöhemmin basisti Niclas Etelävuori jätti yhtyeen. Nyt pääsin näkemään hänet samassa paikassa, mutta tällä kertaa uuden Flat Earth -kokoonpanonsa kanssa, johon hänen lisäkseen kuuluvat entiset HIM-miehet Linde kitarassa ja Kaasu rummuissa, sekä laulaja Anthony Pikkarainen. Nelikko oli viime vuoden suosikkitulokkaani, joten luonnollisesti olin ilahtunut päästessäni näkemään sen vihdoin livenä.

Tässä vaiheessa yleisö oli jo huomattavasti isompi, ja Kaasu ja Linde saivatkin kuuluvat suosionosoitukset noustessaan lavalle, joten tutut muusikot saivat selvästi houkuteltua jonkin verran väkeä paikalle “Subhumanin” folkahtavaan riffittelyyn käsiksi päästäessä. Hauskana yksityiskohtana bändillä näytti olevan jonkinasteinen pukukoodi, sillä Kaasua lukuun ottamatta kaikilla oli aurinkolasit. Koska Flat Earth on julkaissut vain yhden levyn, se luonnollisesti soitti debyyttinsä lähes kokonaan, ainoana poikkeuksena “Given Time”. Yhden sinkkubiisin jättäminen rannalle tuntui erikoiselta, mutta kaipa bändi halusi pitää balladit minimissä. Jokunen aika sitten yhtye julkaisi myös live-coverin Nirvanan “Schoolista”, ja koska kyseessä oli toisen grungebändin lämmittelijän esitys, aika ja paikka olivat täydellisiä biisin esittämiseen. Kappale sulautui settiin niin saumattomasti, että jos se ei olisi ollut entuudestaan tuttu, sitä olisi voinut jopa luulla bändin omaksi sävellykseksi.

Kiinnitin huomiota siihen, miten hyvät ja tasapainoiset soundit olivat – esimerkiksi Etelävuoren peukkubassottelu “Blamessa” erottui selvästi jopa Linden sooloillessa samaan aikaan. Vaikka bändi ei olekaan ollut kasassa vielä kovin pitkään, sen yhteissoitto oli sujuvaa, ja jäsenten pitkä historia monissa bändeissä varmisti sen, että he viihtyivät lavalla, eikä isomman nimen lämppääminen pelottanut heitä. Pikkaraisen laulu “None for Onessa” falsetteineen päivineen oli vakuuttavaa, kun taas “Noble Swine” antoi Lindelle mahdollisuuden loihtia ulos kaikenlaisia pörinöitä efektiarsenaalistaan, ja Kaasu yllätti minut taustalauluillaan, sillä en tiennyt miehen olevan niin pätevä laulaja. Flat Earthin setin ainoat oikeat miinuspuolet olivat se, ettei “The Glow” ihan päässyt oikeuksiinsa livetilanteessa, ja vaikka nauhalta tulleet rytmikitarat tukevoittivat soundia, ne söivät hieman livetunnelmaa, ja myös livekosketinsoittaja olisi ollut tervetullut lisä. “Kill My Godin” lopussa bändi nosti tempoa hiljalleen, mikä oli kunnollinen lopetus setille. Kuulin ainakin yhden “we want more”-huudon jälkeenpäin, ja täytyy sanoa että itsekin näkisin nämä musikantit mieluusti livenä toisenkin kerran.

 

Flat Earthin settilista:
1. Subhuman
2. Limelight
3. Blame
4. None for One
5. Noble Swine
6. School (Nirvana-cover)
7. Freedoom
8. Blunt
9. Cyanide
10. The Glow
11. Kill My God

 

Alice in Chains aloitti yllättäen kymmenisen minuuttia etuajassa, mutta siihen mennessä arvelisin 99 prosentin yleisöstä olleen jo paikalla, joten tuskin kovin moni jäi paitsi aloituksesta. Grungelegendat avasivat pelin Facelift-debyytiltä (1990) poimitulla “Bleed the Freakilla”, mikä hitaine introineen oli mielenkiintoinen valinta, mutta toimi sisääntulona, jonka jälkeen “Check My Brain” – bändin uuden kauden tunnetuin kappale – nosti tempoa ylöspäin. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että soundit olivat melko epätasaiset ja askel alaspäin Flat Earthista, sillä bassotaajuudet olivat erittäin kovalla, kun taas laulu melko hiljalla miksauksessa. Asiat paranivat hieman Dirtin (1992) avauskaksikon “Them Bones” ja “Dam That River” aikana, mutta valitettavasti ääniongelmat eivät korjaantuneet kokonaan missään vaiheessa. Kenties kahden jatkuvasti stemmoja laulavan vokalistin äänille oikean paikan löytäminen miksauksessa muuttuu haastavammaksi ulkoilmassa?

Koska basson jytinä jätti laulun varjoonsa raskaammassa materiaalissa, melankoliset ja akustispohjaiset kappaleet kuten “Your Decision”, “Down in a Hole” ja etenkin “Nutshell”, jossa kuultiin Jerry Cantrellin tunteikas kitarasoolo, erottuivat positiivisesti biisien joukosta. Illan isoin yllätys minulle oli “Red Giant”, sillä se oli vastikään pudotettu settilistasta, ja näin ollen olin jo valmistautunut siihen, etten saisi kuulla sitä. Voittekin kuvitella iloni, kun vuoden 2018 suosikkibiisini käynnistyi täysin odottamatta. Vaikka poimintana tuoreimmalta levyltä, jota ei ole julkaistu singlenä, se ei saanut yleisössä aikaan suurta reaktiota, se oli yksi henkilökohtaisista huippuhetkistäni, ja punaiset valot täydensivät musiikkia asianmukaisesti. “Stone” taas osoittautui oivaksi keikkajyräksi, jonka aikana rumpali Sean Kinney sai päästellä menemään, ja puolivälissä bändi lopetti soittamisen hetkeksi villitäkseen yleisöä. “Hollow”, toinen suosikkini AIC:n uudemmasta tuotannosta, ei kuitenkaan päässyt samoihin sfääreihin kuin studioversionsa ja soitettiin hieman liian nopeasti, mikä söi sen raskautta. Toinen hieman vaisuksi jäänyt hetki oli “Got Me Wrong”, joka ei mielestäni kuulunut encoreen, ja kun Cantrell kysyi yleisöltä “how are you feeling?”, yleisö hurrasi eikä tajunnut, että tarkoituksena oli laulaa mukana seuraava rivi “I haven’t felt like this in so long”. Onneksi “Would?” oli vuorossa heti perään, ja tällä kertaa väki oikeasti osallistui yhteislauluun. “Rooster” oli upea lopetus, ja hieman hitaammin soitettu intro sai kohdan, jossa särökitara tulee mukaan, kuulostamaan vielä räjähtävämmältä kuin levyllä.

Vaikka William DuVall tulee aina olemaan “se uusi tyyppi” Alice in Chainsissa, hän teki hienoa työtä Layne Staleyn saappaiden täyttäjänä ja on ollut mukana niin pitkään, että hän on tässä vaiheessa jo todellakin asainnut paikkansa. Hänen laulunsa voimallisessa “We Die Youngissa” ja “Roosterissa” oli erityisen vaikuttavaa. Hänellä riitti lavaenergiaa vaikka muille jakaa, ja oli hauskaa katsella miten hän heitti jatkuvasti plektroja yleisöön. Yleisöstä puheen ollen, luin netistä miten keikalla olleet arvostelivat kanssakävijöitään apaattisuudesta, mutta mielestäni energiataso ei ollut erityisen huono muihin suomalaiskeikkoihin nähden, ottaen huomioon olosuhteet: sunnuntai-ilta, paljon keski-ikäisiä katsojia ja pitkä odotus ennen pääesiintyjän lavalle nousua. Isot hitit – erityisesti “Man in the Box” – saivat hyvän vastaanoton, vaikka joudun myöntämään yllättyneeni “Angry Chairin” saamasta laimeasta reaktiosta, tietäen sen klassikkostatuksen. Joka tapauksessa bändi vaikutti tyytyväiseltä, ja keikan lopussa Mike Inez astui mikin ääreen kiittääkseen Suomea raskaan musiikin tukemisesta vuosien varrella.

 

Lukemani mukaan 6000 lipunostajaa löysi tiensä paikalle, mikä kuulostaa hieman pieneltä lukemalta Kaisaniemelle, mutta alue oli aseteltu niin, että ruoka- ja oheistuotekojuja oli myös keskellä kenttää, eikä vain sivuilla, joten ylimääräinen tila käytettiin viisaasti. Yksi yleisön koon hyvä puoli oli se, että järjestelyt pysyivät toimivina, eivätkä vessa- ja baarijonot riistäytyneet käsistä. Ehkä keikka olisi vetänyt ainakin hieman enemmän väkeä, jos se olisi pidetty lauantaina tai sunnuntaina, ja myös päivää aiemmin ollut Oulun-keikka veti väkeä pohjoisen suunnalta, jonka ei nyt tarvinnut matkustaa Helsinkiin asti.

Alice in Chains oli musiikillisesti iskussa, ja isoimpia klassikoita ja terveen annoksen tuoreempaa materiaalia yhdistellyt settilista oli tyydyttävä ensikertalaiselle, mutta puutteelliset soundit heikensivät hieman kykyäni nauttia musiikista, joten toivottavasti näen bändin seuraavan kerran sisätiloissa, kuten Jäähallissa, mahdollisimman pian.

 

Alice in Chainsin settilista:
1. Bleed the Freak
2. Check My Brain
3. Again
4. Never Fade
5. Them Bones
6. Dam That River
7. Hollow
8. Your Decision
9. Rainier Fog
10. Down in a Hole
11. No Excuses
12. Stone
13. Red Giant
14. We Die Young
15. Nutshell
16. Angry Chair
17. Man in the Box
Encore:
18. The One You Know
19. Got Me Wrong
20. Would?
21. Rooster

Kuvat: Marco Manzi

Comments

comments

NO COMMENTS