(2017) Sons of Apollo: Psychotic Symphony (suomeksi)

0
605

Artisti: Sons of Apollo
Albumi: Psychotic Symphony
Julkaisupäivä: 20.10.2017
Levy-yhtiö: Inside Out Music

 

“Apollo on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoat viisi poikaansa…” Toisin sanoen Dream Theater -alumnit Mike Portnoy (rummut) ja Derek Sherinian (kosketinsoittimet) pistivät ex-Guns N’ Roses -kitaristi Ron “Bumblefoot” Thalin, Mr. Big -basisti Billy Sheehanin ja kertaalleen Journeyn keulilla laulaneen Jeff Scott Soton kanssa pystyyn progressiivisen metallin superryhmän Sons of Apollo. Dream Theaterin perustajajäsenenä Portnoy on yksi genren isähahmoista, mutta bändistä erottuaan hän ei ole päätynyt kyseisen tyylin pariin yhdenkään studiobändinsä kanssa ennen kuin nyt, joten hänen paluunsa on herättänyt jonkinasteista innostusta. Sherinian on puhunut valtaistuimen lunastamisesta takaisin ja heittänyt enemmän tai vähemmän verhoiltuja herjoja entistä bändiään kohtaan Twitterissä, joten on aika kuunnella Psychotic Symphony ja katsoa, onko hype aiheellista vai onko uusiksi kuninkaiksi julistautuneilla vaatteita lainkaan.

 

Jos rehellisiä ollaan, en ole kuunnellut aktiivisesti yhtään Portnoyn Dream Theaterin ulkopuolista projektia, lukuun ottamatta OSI:ta, jossa hän ei enää soita. Vaikka DT menikin hänen aikanaan alamäkeen loppua kohti, osittain hänen vahvan otteensa vuoksi, en inhoa miestä, vaan jostain syystä yksikään hänen bändeistään ei ole erityisesti säväyttänyt minua. Nyt kun hän on lyönyt hynttyyt yhteen Sherinianin kanssa, jonka pesti DT:ssä jäi niin lyhyeksi, ettei hän kerennyt näyttämään kaikeka potentiaaliaan, halusin nähdä joko vihdoin tykästyisin johonkin hänen tuotokseensa. Puheet modernin progemetallin yhdistämisestä klassisen hard rockin kanssa olivat myös mielenkiintoisia, sillä kyseessä on vaikute, jonka harmillisen monet uudet bändit skenessä ovat jättäneet huomiotta.

“God of the Sun” avaa albumin sitar-soundeilla ja Dream Theaterin “Lines in the Sandin” introa muistuttavalla kosketinsoololla. Itämaisilla vaikutteilla höystetty eepos on mainio tapa potkaista levy käyntiin huimine kertosäkeineen ja raskaine riffeineen. Puolivälissä biisi rauhoittuu hetkeksi, vain jatkuakseen monimutkaisella instrumentaaliosiolla, joka kappaleen rakenteen tavoin muistuttaa myöhempää Portnoyn aikaista DT:ia, muttei onneksi mene ihan överiksi. Videoraita “Coming Home” on suoraviivainen rokkiralli, jonka alkukiljaisuineen voisi melkein kuvitella kuulevansa Horatio Cainen repliikin jälkeen. Se ei välttämättä ole mullistava kappale, mutta se on tarttuva, ja puolivälin urku- ja delay-kitaraosuus on antoisa. Ensisingle “Signs of the Time” on aika tavallinen progemetallibiisi eikä sinällään erityinen, mutta Thalin kiehtova soolo pelastaa sen.

“Labyrinth” pistää miettimään, onko Sherinian kuunnellut Hakenia lähiaikoina, sillä kahden ja puolen minuutin kohdalla kuultavat kasarisyntikat ovat kuin suoraan “1985:sta”. Todennäköisesti molemmat ovat vain ottaneet vaikutteita Vince DiColalta, mutta samankaltaisuus on hämmästyttävän suuri, ja tämä yhdistettynä yhdentekevään instrumentaaliväliosaan on pettymys, sillä biisi alkaa erittäin lupaavasti. “Alive” on post-grunge/vaihtoehtorock-henkinen melodinen laulu, joka on levyn annista lähimpänä balladia, mikä tekee siitä piristävän ja erottuvan. “Lost in Oblivion” sen sijaan edustaa jälleen tavanomaista progemetallia – riffit ja melodiat ovat peruskauraa, eikä albumin nimen mainintaa lukuun ottamatta mitään huomioitavaa tapahdu. Sherinianin urkusoolo “Figaro’s Whore” johdattelee deeppurplemaisen “Divine Addictionin” pariin, joka on kuin “Perfect Strangersin” serkku. Biisin tunnelma ja energia ovat hyviä, ja uskon sen toimivan mainiosti livenä. Harmillisesti levy loppuu latteasti: “Opus Maximus” tyydyttänee Sherinianin Planet X -projektin faneja ja niitä, jotka haluavat progensa superteknisesti tarjoiltuna, mutta itse pidän tätä 10-minuuttista instrumentaalia melko pitkäveteisenä ja omahyväisenä sekä outona tapana päättää albumi.

Kun yksittäiset soittosuoritukset otetaan puheeksi, Ron Thal ja Derek Sherinian ovat levyn tähdet. Varsinkin Thal yllätti minut, sillä en ollut kuullut hänen soittoaan aiemmin, mutta hän on pätevä kitaristi, jonka soolot ovat nuottivalinnoiltaan mielenkiintoisia eivätkä tyypillisintä tilutusta tai pentatonista kikkailua. Sherinianin äänipaletti on laaja, sisältäen enemmän sinfonisia soundeja kuin hänen Dream Theater -pestinsä aikaan, ja hänen roolinsa Sons of Apollossa on paljon suurempi. Vaikka Mike Portnoy ehkä onkin pomo, on selvää ettei Psychotic Symphony kuulostaisi tällaiselta ilman Sherinianin panosta. Portnoysta puheen ollen, hän hoitaa hommansa kannujen takana hyvin, mutta vaikka hän onkin soittanut ihan muuta musiikkia kuin progressiivista metallia viimeisten seitsemän vuoden ajan, hän kierrättää samoja fillejä ja temppuja kuin Dream Theater -aikoinaan. Se, tekeekö tämä nostalgiseksi vai saako se pitämään miestä kaavoihin kangistuneena riippunee siitä, kuinka suuri miehen fani on – itse kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Billy Sheehanin soitossa ei ole vikaa, mutten erityisemmin innostu hänen bassosoundistaan, sillä paikoitellen sen jyrinä hautaa kitaran alleen, pahimpana esimerkkinä “Coming Homen” säkeistöt. Lisäksi siinä, missä useimmilla progebändeillä on laulaja, jolla on mahdollisesti mielipiteitä jakava omalaatuinen ääni, Sons of Apollo ei ihan onnistu: Jeff Scott Soto on osaava hard rock/AOR -solisti, joka on mies paikallaan “Aliven” kaltaisissa kappaleissa, mutta progressiivisemmissa biiseissä hän kuulostaa lähinnä palkatulta sessiokeuhkoparilta, eikä hänen äänessään ole ainutlaatuisuutta, joka nostaisi musiikin seuraavalle tasolle.

 

Ovatko Apollon pojat progemetallin pelastajia? Psychotic Symphonyn perusteella vastaukseni on kieltävä, mutta aloitus ei ole hassumpi. Balladien ja hitaiden hetkien puutteen vuoksi levy on putkeen kuunneltuna hieman väsyttävä, ja “Opus Maximus” tuntuu epätoivoiselta yritykseltä päihittää Dream Theater ja uuden sukupolven tiluttajat teknisyydessä. Nautin kuitenkin viisikon rokkaavasta puolesta, sillä se tuntuu heille luontaisemmalta, ja varsinkin Soton ääni toimii kyseisessä tyylissä paremmin. Olen hieman skeptinen superkokoonpanojen pitkäikäisyyden suhteen, mutta jos nämä tyypit kiertävät maailmaa, hitsaantuvat tiiviimmin yhteen ja tekevät toisen levyn, uskon parempaa olevan luvassa.

Arvosana: 7/10, 3½ tähteä

Kappalelista:
1. God of the Sun
2. Coming Home
3. Signs of the Time
4. Labyrinth
5. Alive
6. Lost in Oblivion
7. Figaro’s Whore
8. Divine Addiction
9. Opus Maximus

Comments

comments

NO COMMENTS