(2017) Paradise Lost: Medusa (suomeksi)

0
349

Artisti: Paradise Lost
Albumi: Medusa
Julkaisupäivä: 01.09.2017
Levy-yhtiö: Nuclear Blast

 

Olen ollut goottidoomin pioneerin Paradise Lostin fani jo noin seitsemän vuotta. Bändin diskografia on yksi mielenkiintoisimmista metallin historiassa, vaihtelua kun riittää death/doomista syntikkavetoiseen goottipoppiin. Vaikka fanien suosikki Draconian Times (1995) on minunkin lempialbumini, rakastan myös kohua herättänyttä Hostia (1999), joka sai metalliyleisön edustajat raaputtamaan päitään epäuskoisina, ja näin ollen lähes kaikilla yhtyeen uran vaiheilla on jotain annettavaa minulle. Paradise Lost on hiljalleen hivuttautunut jälleen raskaampaan tyyliin, ja The Plague Within (2015) toi viimeinkin takaisin alkupään julkaisuilla kuullun murinalaulun. Medusa, ensimmäinen Nuclear Blastille tehty PL-albumi, julkaistaan 1. syyskuuta, ja se jatkaa Plague-raita “Beneath Broken Earthin” viitoittamaa doom-linjaa.

Kuuntele Spotifyssä täällä:

 

Vaikka The Plague Within ei ollut makuuni aivan yhtä hyvä kuin kolme edeltäjäänsä ja joissain kohdin kappaleita murinat tuntuivat turhan helpolta ratkaisulta, kun puhdas laulu olisi ollut sopivampaa, se oli silti melko vahva levy eikä hylännyt bändin vuosien varrella kehittämää melodiantajua. Tästä huolimatta en ollut varma siitä, mitä Medusalla oli odotettavissa, sillä bändi oli kuvaillut sitä sludgemaiseksi albumiksi ja puuttuvaksi palaseksi Gothicin (1991) ja Shades of Godin (1992) välillä. En pahemmin perusta sludge metalista, ja mielestäni Icon (1993) oli PL:n ensimmäinen täsmäosuma, joten ensimmäiset kolme albumia eivät ole varsinaisesti lähellä sydäntäni. Vaikka kaksi ensimmäistä singleä olivat kovin lupaavia, huolenaiheeni Medusasta eivät olleet tuulesta temmattuja – murina on entistä keskeisemmässä roolissa, monet kappaleet kulkevat samankaltaisissa hitaissa tempoissa ja PL:n tavaramerkiksi muodostuneet koukut, melankolia ja tunnelmallisuus eivät ikävä kyllä ole vahvasti läsnä.

Aloitetaan plussilla: 8½-minuuttinen “Fearless Sky” on Paradise Lostin pisin kappale koskaan, mutta sen rakenne on luontevampi kuin vaikkapa “Crying for Eternityn” Shades of Godilla. Hammond-uruilla (soitin, jota bändi ei ole koskaan käyttänyt) soitettu intro luo tunnelmaa hienosti, ja sabbathmainen riffi 6 minuutin paikkeilla on toimiva, vaikka biisin ensimmäisessä puoliskossa voisi olla enemmän melodista laulua. Ykkössingle “The Longest Winter” on vahvin kappale vahvoine kertosäkeineen, Type O Negative -tunnelmineen ja siisteine kitaraefekteineen, jotka kuulostavat melkein koskettimilta. Nimikkoraidassa on synkkää pianoa, Nick Holmesin mielenkiintoisia laulumelodioita ja väliosassa mukavaa puhdasta kitarointia. Toinen single “Blood and Chaos” on Draconian Times -henkinen reippaampi raita, joka on raikas tuulahdus muutoin niin doomahtavalla levyllä, vaikka synkeä tuotanto ja murina eivät oikein sovi mukaan. Tässä mielessä kappale on kuin The Plague Withinin rokkaavin ralli, “Cry Out”.

Sitten tulevat miinukset: “Gods of Ancient” on yksi kaikkien aikojen yhdentekevimmistä PL-biiseistä keskinkertaisine doom-riffeineen, kun taas “No Passage for the Dead” yrittää tavoittaa debyyttialbumi Lost Paradisen (1990) ja Gothicin heikoimpien hetkien, kuten “Rapturen” ja “Silentin”, häijyä tunnelmaa. “Until the Grave” on harvinaisen mitäänsanomaton lopetus levylle verrattuna “The Glorious Endin” ja “Over the Madnessin” kaltaisiin aiempiin päätöskappaleisiin. “From the Gallows” on kaikkein turhauttavin kappale, sillä se alkaa lupaavan melodisella introlla, mutta vajoaa pian tavanomaiseen death/doomiin, kuulostaen köyhän miehen “Dead Emotionilta”. Soolokitaristi ja säveltäjä Greg Mackintoshin mukaan biisi on saanut alkunsa vuonna 1989 – jos se ei ollut silloin riittävän hyvä studioalbumille, miksi se oli äänittämisen arvoinen nyt?

Tuotannosta täytyy sanoa sen verran, etten ole deathmetallisen sirkkelikitarasoundin ystävä, sillä se saa Aaron Aedyn rytmikitararaidat kuulostamaan vähemmän tiukilta kuin tavallisesti. Rumpusoundi taas on hyvin samankaltainen kuin The Plague Withinilla, mikä hieman heikentää albumin omaa identiteettiä. Rummuista puheen ollen, nuori suomalainen Waltteri Väyrynen debytoi rumpusetin takana Medusalla. Hän on tehnyt hyvää työtä ja saanut mahdutettua mukaan tyylikkäitä fillejä levyn keskimääräisestä hitaudesta huolimatta – harmi vain, ettei hänen nuorekas energiansa auttanut bändiä tekemään vahvempia kappaleita. Nick Holmesin laulusuoritus on valitettavasti hieman yksipuolinen, sillä miehen hetfieldmäinen raspi loistaa poissaolollaan, mikä jättää jäljelle vain murinaa ja putipuhdasta laulua. Tämä on harmillista, sillä monessa kohtaa särmikkään melodinen lähestymistapa olisi tehnyt materiaalille enemmän oikeutta kuin pelkkä korina.

 

Valitettavasti en voi välttyä musiikillisen keski-iän kriisin vaikutelmalta kuunnellessani Medusaa. Paradise Lost on kuin setä, joka oli ennen luonnollisesti cool, mutta on nyt ostanut Harley Davidsonin ja yrittää liian väkinäisesti käyttäytyä kuin kovanaama. Ottaen huomioon, että kahden uusimman albumin välissä oli vain kaksi vuotta tyypillisten kolmen sijaan ja Greg Mackintosh sävelsi musiikin työskennellessään samanaikaisesti tuoreimman Vallenfyre-albumin parissa, arvelen että bändi olisi voinut käyttää enemmän aikaa levyn tekoon, sillä nyt lopputulos kuulostaa hätäisesti kokoon kyhätyltä. Suurena fanina harmittelen, että joudun antamaan näin matalan arvosanan, mutta kun vain puolet biiseistä iskevät kunnolla, ja niistäkin pari olisi voinut olla parempia erilaisten tuotanto- ja laulupuoliratkaisujen myötä, ja loput levystä on yhtä suurta höttöä, joka ei vakuuta useidenkaan kuunteluiden jälkeen, vaihtoehdot ovat vähissä. Suolaa haavoihin lisää se, että Spotifyssa “Blood and Chaos” -singlen b-puolena kuunneltavissa oleva “Symbolic Virtue” on parempi kuin suurin osa itse albumista – kunpa levy olisi ollut enemmän näillä linjoilla, sisältäen enimmäkseen puhdasta laulua ja enemmän kosketinsoittimia värittämässä tunnelmaa. Tällaisenaan Medusa on epätyydyttävä paluu Paradise Lostin raakilemaisimpaan ja epäkypsimpään vaiheeseen, joka ei hyödynnä bändin vahvuuksia. Se on kolmas todellinen huti yhtyeen muutoin tasalaatuisessa katalogissa – ensimmäiset kaksi olivat Lost Paradise ja Believe in Nothing (2001).

Arvosana: 5/10, 2½ tähteä

Kappalelista:
1. Fearless Sky
2. Gods of Ancient
3. From the Gallows
4. The Longest Winter
5. Medusa
6. No Passage for the Dead
7. Blood and Chaos
8. Until the Grave

Comments

comments

NO COMMENTS